Valitusvirret

"Mä en jaksa enää"

2008-12-17T10:58:00+02:00

Mä luulin, että tuo lausahdus tulee vain elämäänsä kyllästyneiden ja päihtyneiden teinien suusta. En kait arvannut että se saattaisi putkahtaa omasta suustakin joskus, silloin kun kaikki on aivan hyvin, päällä vaatetta, vatsassa ruokaa ja koti missä asua. Ja päihtynyt tuskin on mistään, paitsi ehkä omasta yksinäisyydestään. Tai siitä tunteesta, että omat kuvitelmat eivät vastanneet sitä ja omat pelot osoittautuivat turhaksi, mutta mukaan sai monia uusia. Odotin elämältä enemmän, se lause on pyörinyt loputtomiin päässäni. Ei sillälailla, että olisin pettynyt siihen mitä olen saavuttanut, vaan se, että odotin jotain suurempaa ja sitten painin kuitenkin arkipäiväisten asioiden kanssa.

Olen pojan kanssa edelleen kotona. Opinnot ovat jäissä ensi syksyyn asti, sitten suoritan ne loppuun. Olen puolen vuoden aikana kirjoittanut n. 40 työhakemusta ja pääsin silloin elokuussa haastatteluihin, ihan neljään paikkaan. Että ei ollut kovin hyvä prosenttimäärä tuo. Hakijoita hakemiini työpaikkoihin on ollut 200-400, joten onhan se ihan positiivista että on erottunut edukseen tuollaisesta hakijamäärästä ja päässyt edes haastatteluun.

Elämä kiertää omaa ympyräänsä, mies herää aamulla töihin tai kouluun, yleensä molempiin. Suukottaa meitä lähtiessään ja palaa illalla puoli seitsemän aikaan kotiin. Me taas pojan kanssa ollaan elokuusta asti oltu aika tiiviisti kotona, sillä poika sairastui pahaan korvakierteeseen ja on ollut ihan koko syksyn kipeänä ja lääkekuureilla. Nyt lopultakin siihen tulee stoppi, pojan korvat varmaankin putkitetaan tuossa vuodenvaihteen jälkeen ja kitarisat poistetaan. Ehkäpä sitten meille aukeaisi tuo ulkomaailmakin. Siis toki olemme käyneet silloin tällöin jossain, ku flunssa on näyttänyt helpottavan. Kauppakäyntejä ja perusjuttuja, mutta kaihoten muistelen kesän tuntikausien liihottelua vaunujen kanssa, kahvittelua ja muuta sellaista. Nyt käynnit on tunnin pikasyöksyjä jonnekin, sillä kipeä muksu ei ole mitään maailman parasta shoppailuseuraa. Onneksi minulla on edelleen kuntosalikäynnit, ilman niitä minä en oikeasti jaksaisi.

Maailma tuntuu romahtavan joka maanantai, kun rauhallisen sunnuntaipäivän päätteeksi mies taas lähtee töilleen ja jättää meidät kotiin. Päivä tuntuu pitkältä, kun lapsonen teutaroi kipuilevana eikä suostu päiväunilleen, sylkee ruuat minun päälle ja puree joka käänteessä. Jos joku luuli, että uhmaikä ja oman tahdon koetteleminen alkaa siellä kolmenvuoden iässä, niin luuli väärin. Se alkaa aika lailla nyt just ja heti :D

Jaksan aina ällistellä sitä, että pelkäsin järjettömiä asioita raskausaikana. Kaikki ne tunnesiteet muodostuvat itsestään ja lujittuvat päiväpäivältä. Mutta mistään arkipäiväisistä ongelmista ei sitten oikeasti ollut mitään käsitystä. Että mitäs teet, jos lapsen hampaat uppoavat huuleen ja verta tuntuu tulevan järjettömästi. Kiersin ympyrää, aivot huusi: herrajumala, mitä mä nyt teen?! Ja sitten järjenhiven alkaa pikkuhiljaa heräillä, että miten olisi vaikka kylmää siihen ja sitten tuhojen tarkistus. Lapsi huutaa kuin syötävä, suuhun ei ole mitään asiaa katsoa, kylmällä kääreellä ei ole suuhun mitään asiaa ja sekunnin kuluttua pikkutyyppi konttailee jo ihan muualla ja on peilin ääressä nostelemassa kulmiaan omalle peilikuvalleen. Siinä sitten vapisevana muistaa, että haavat suussa paranee äkkiä ja kun ei sitä vertakaan tainnut muutakaan tippaa enemmän tulla, niin eiköhän tässä henkiin jäädä. Lapsi ainakin, äidiltä ne vapinat ei tunnu lakkaavan ihan hetkeen.

Minua kuritettiin fyysisesti lapsena. Tukkapöllyä, remmiä, piiskaa, nurkassa seisottamista (tämä on se lievin muoto) ja seisotettiin pihallakin välillä (pakkasessa ilman kenkiä). Minusta se oli hirveää, en vieläkään muista että mitä minä tein ansaitakseni aina sen rangaistuksen, mutta se rangaistus on kyllä jäänyt mieleen. Aivot on ihan ristiriidassa siinä vaiheessa, kun lapsi upottaa hammaskalustonsa paljaaseen käsivarteeni, niin kiljaisen ai ja ajatuksissani olen jo antamassa luunappia muksulle. Onneksi sekin tuli testattua miehen kanssa raskausaikana, se muuten sattuu ja pirusti. Tunnen itseni niin mitättömäksi, kun lapsi räkäisesti nauraa, kun katson häntä silmiin ja sanon: ei saa!

Mietin aina, että miksi koskaan en kuullut siitä, että äitiys oikeastaan on sitä, että kääriytyy lapsen kanssa johonkin kelmun kaltaiseen tilaan, ympäröi itsensä siihen kiintymyssuhteeseen ja loppumaailma on jossain kaukana. Mutta se eristäytyminen on sittenkin palkitsevuutensa lisäksi hirmu yksinäistäkin. Sosiaalisia suhteita täytyy luomalla luoda, mikään ei ole niinkuin ennen. Sen lisäksi että maailmaan syntyi uusi ihminen, jokaisen naisen minuus syntyy ja murtuu siinä samalla. Sosiaalisten suhteiden luominen tuntuu hirmu hankalalta vanhojen tuttujen ja uusien kanssa, kun itsekin seisoo yhtä hatarin jaloin kuin jälkeläisensä. Minä ainakin huomaan välillä vieläkin, että välttelen ihmisten katseita. Häpeilen sitä, että olen kääriytynyt symbioosiin lapseni kanssa enkä tiedä ympäröivästä maailmasta enää oikein mitään.

Yritän herätellä itseäni ajattelemaan elämää itseni kautta, en vain lapseni kautta. Samalla pitäisi herätellä suhdetta mieheenkin sitä kautta, mitä olimme ennen lasta. Lapsi on sitonut meidät entistä tiiviimmin yhteen, mutta välillä ovat hukassa ne syyt, mitkä tekivät meistä meidät ennen lasta. Ja koska aika on niin vähäistä, suhde lapseen on niin tiukka, niin kaikki on hukassa. Parisuhde, ystävyyssuhteet ja oma itseni.

Onko se sitten kumma, että välillä tuntuu, ettei minusta ole tähän?

Tämmöstä

2008-09-29T11:57:00+03:00

Päivitysten puute on johtunut ihan siitä, että pari postausta on hävinnyt tuhkana tuuleen väärän selaimen käytön vuoksi. Olen jaaritellut yhtä ja toista pitkien postausten verran ja enteriä painaessa postaus vain katoaa, eikä sitä takaisin ole saanut. Niinpä pitäisi varmaan viisastua aina sen verran että tekee nämä tekstit ensin wordilla ja kopsaa sitten paremmalla selaimella blogiin. Huaah, pikkaisen on hermoja koetellut menettää omat sieluntuotokset bittiavaruuteen, tasan ei mene aina nallekarkit, ei.

Poika on uudestaan kipeänä, viime viikko oli hiukan parempi. Räkätautia on siis ollut meillä kuukauden verran ja lääkärissäkin ehdittiin poikaa käyttää, kun epäiltiin korvatulehduksen mahdollisuutta neuvolassa kuun alussa. Puhtaat olivat, mutta tämä räkätaudin uusiutuminen ja jatkuva yskä on nyt saanut miettimään, että josko veis pojan yksityiselle lääkäriin. Aikanaan kun se vauvavakuutus otettiin, niin sama käyttää yksityisellä. Terveyskeskuslääkäreiden kanssa menee yksinkertaisesti aivan totaalisesti hermot, niiltä pitää ruveta anomaan toimenpiteitä. Pojassa ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa, jos syö eikä kuumeile. Niinpä oon aatellu että jumaliste, kun se vakuutus kerta on, niin vien ihan lastenlääkärille. Maksoi mitä maksoi. Siis jos tarvetta tässä tulee, eikä näytä tuo nuha menevän ohi kotikonstein.

Hampaita jäppisellä on nyt 8. Leegoja puski ikeniin viikon sisään viisi entisten kolmen seuraksi. Yöt on olleet aika levottomia hampaiden vuoksi, eikä ne kyllä tuon räkäilyn takia vaikuta yhtään paremmilta. Täytyy vaan porskuttaa eteenpäin, onneksi on harrastuksia minullakin nyt ihan itsekseni, niin pääsee päätä tuulettaan ihan ylhäisessä yksinäisyydessä.

Oon kaksi kuukautta käynyt nyt salilla, joogannu ja aloitin taas vesijuoksun. Paino on pudonnut lähtöpainoon ennen raskautta, mutta mitat ovat jopa pienemmät mitä ennen raskautta. Tuumakoko housuissa on pari tuumaa pienempi mitä vuosi sitten maaliskuussa. Ruokavaliomuutos on tehnyt taikojaan, vyötäröltä on lähtenyt 8 senttiä!

Kroppa vaan edelleenkin tekee omiaan, kuukautisista ei ole ollut oikein tietoakaan. Jotain ihme tuherteluja on ollut tietyn kierron välein, mutta nyt kierto on jo lähes 50 päivää. Ja ei, en oo raskaana, testit on tehty. Se mahdollisuuskin voisi olla, kun tuota keskeytettyä on tullu oltua aina välillä. Ei se maata kaatavaa olisi, mutta toisaalta en tahtois vauvaa hetkeen. Mieluusti nautin siitä että mulla on omaa aikaa ja tilaa tämänkin härdellin keskellä. Oon tuudittautunut siihen ajatukseen että yhden lapsen kanssa on helpompaa kuin kahden. Menisi kait se toinenkin siinä samalla, mutta oon alkanut nauttia omasta kropastani sen verran, että en tätä hetkeen tahtoisi jakaa maha-asukkaan kanssa :D

Oon välillä lueskellut raskauden aikaisia fiiliksiäni ja nauranut niille vedet silmissä. Voi mitä paatosta, kitinää ja valitusta, sekä pelkoa ihan turhanpäiväisistä asioista. Silloin ei kyllä käynyt mielessäkään, että kaikki ne pelot mitä silloin pelkäsi, ovat aivan turhaa. Ja eteen tulee esteitä, joista ei sitten tiennyt mitään ja joiden ei arvellut koskettavan läheskään niin paljon. Olen tunteellisempi kuin koskaan ennen, itku tulee todella herkästi. Kaikki synnytykset ja lapsiin kohdistuvat jutut televisiossa saavat itkemään. Oman lapsen sairastelu tuntuu ylivoimaiselta. Ja vaatteiden pieneksi jääminen on aina traagista, kun oma lapsi kasvaa silmissä. Sitä pelkäsi että entä jos ei lapsi tykkää meistä tai me hänestä. Vanhemmuus on kyllä lyönyt niin täysillä päälle, etten muista oikein mitä ennen poikaa tein. En mitään tärkeää, en ihan varmasti. Kaiken tämän keskellä sitä alkaa löytää itsensä uudestaan vasta nyt. Uutena ja parempana.

Räkälä

2008-08-22T13:25:00+03:00

Kotikolosemme on virallinen basillien ja mokomien itiöiden pesäpaikka. Pikku-ukkomme naamataulussa roikkuu kuolajojojen lisäksi räkävietereitä ja on se vaan niin riivatun vastenmielistä hommaa pikkumiehen mielestä pyyhkiä sitä nassua. Samaten suolatippojen laittaminen nenärööriin, karjua pitää niin kauan, että hoksataan että aijaha, se nenä on taas auki. Ja sitten leviää naamalle autuaallinen hymy ja nukkuminenkin on helpompaa. Tuon pikkupiraijan suuhun katsominenkin on eräänlainen urheilusuoritus, ellei halua omista sormista hakkelusta. Kaksi sahalaitaista alahammasta ja väliin luikerteleva kieli on tehnyt homman välillä mahdottomaksi, mutta... Nyt sain ehkä osviittaa siitä, mitä suussa on meneillään. Alahampaiden tulosta kieli aikanaan hampaan kohdilla viirut ja nyt samanlaiset viirut ovat ilmestyneet kulmahampaiden kohdalle alas ja yläikeneen vasemman ylähampaan viereisen hampaan kohdalle. Luulin, että hampaat puskevat läpi loogisessa järjestyksessä keskeltä taakse ja vastakappaleet aina vuorotellen. Nooh, hälläkö väliä. Koko yläkalusto on kyllä niin pinnassa, että ikenet paistavat valkoisena ja kovana. Alahampaitakin kyllä mies teki kuukauden verran siitä, kun nuo viirut ilmestyivät ikeniin. Huoh ja uh. Tuon räkätaudin kanssa yöt ovat jo aika painajaista. Huono omatunto tuli siitä, että olemme lastamme lääkinneet supoilla tovin jo illoin. Mutta kun lopulta suussa näkyy että hampaita puskee läpi kerrallaan ainakin se kolme, niin en tuntenutkaan enää huonoa omaa tuntoa. Kipeä on, aivan varmasti. Eilen nousi vielä lämpökin tuon liman lisäksi, vaikka suppoakin oltiin jo aamusta laitettu oloa helpottamaan. Nestettä menee paljon ja poika syökin ihan loistavasti edelleen, joten en hätäile. Korvia ei arista, olen niitä painellut varovasti aina josko sukurasitteenaki oleva korvakierre paholainen tulisi... Pysyisikin poissa.

Omaan napaan kuuluu hyvää :) Paino on alkanut pudota, pudonnut sitten edellisen postauksen jälkeen 2,5 kiloa. Vyötäröltä navan kohdalta on kadonnut 5 senttiä ja kylkiluiden kohdalta eli uumalta 4 senttiä. Ja syön siis ruokani voissa paistettuna ja kermalla höystettynä, kasvisten kera. Perunaa, riisiä tai pastaa en ole muutamaan viikkoon syönyt, leipää silloin tällöin menee pala. Kuntosalille tulee ensi kuussa rasvaprosentin mittauslaite, pitänee katsoa ja kärsiä seuraukset. Vähähiilariseen dieettiin olen alkanut vähitellen ja tutustunut alan kirjallisuuteen ja kokenut sellaisia valaistumisia että oksat pois! Olen oppinut paljon ravitsemuksesta, ihmiskehosta ja vaikka mistä. Sen siitä saa, kun yläasteen ja lukion bilsan tunneilla tuli piirreltyä vihkoon ristinollaa, sydämiä ja silloisia poikaystävien nimiäkin. Olisin seurannut enemmän, enkä lähetellyt juorulappusia, tietäisin ehkä enemmän siitä, miten ravinto ihmiseen vaikuttaa ja milloin.

Työrintamalta sitten seuraavaa. Olen ollut taas yhdessä haastattelussa vaikka minulle jo kassan töitä aukeaisikin. Maanantaina seuraa jatkohaastis ja torstaina on yhteen toiseen paikkaan taas haastattelu. Kurjaa on ollut huomata, että työnantajat suhtautuvat erittäin ynseästi siihen että olen äitiyslomalla oleva työnhakija, järkyttyvät sitä että olen motivoitunut ja halukas töihin. Kummallista, sillä jokainen haastattelija on ollut perheellinen nainen. Nyky-yhteiskunnassa on aika jännä huomata, että naiset kauhistelevat kotiäidin kakkavaippojen keskeltä noussutta motivaatiota, halua luoda uraa ja omaa. Ei, se ei vähennä rakkauttani lapseen, hän on kaikkeni. Mutta voi herrajumala ja anteeksi jo etukäteen kun sanon näin: mulla vaan leviää välillä pää. Istun lattialla märsäämässä sohvan vieressä, kelaan että missä kaikki ovat, missä minä olen. Ja kun tarmoa puhkuen menen työhaastatteluun ja sanon että olen valloittava persoona ja erittäin motivoitunut töihin, henkistä terapiaa saisin, niin työnantaja katsoo kuin alennuskorin balkanpötköä: "jahans, sulla on siis lapsi...." Voi vittu. On se, se on, ihana, kuolaava, mahtava, synnytin ja tulin äidiksi, elämäni suurin asia, siirrytäänpä siihen työasiaan. Mutta se katse tiukkenee, tutkitaan balkanpötkön rustotkin: "mites sä järjestät hoitoasiat"... Kräääääääh! Ilmoitan lapseni hoitoon, jonka kaupunki järjestää kahden viikon kuluttua hoidon tarpeen ilmenemisestä. Ja tässä vaiheessa nähdään jo, että balkanpötkö hyljätään sinne koriin ja otetaankin sitten jotain saamarin saunapalvattua pippurihärkää: "mjoo, tuleeks sulle huono omatunto siitä, että jättäisit lapsen hoitoon?" Joo kiitti ja hei. Sitten mä laahustan kainalot hiestä märkänä, kaulakin punaisena helottaen haastattelusta todistuskansio kainalossa kotiin/minne milloinkin kenen huomaan lapseni järjestin ko. masennusta aiheuttavan tilaisuuden ajaksi, katson lastani ja sanon: noh, ehkä ens kerralla sitten. Tai jos ei silloin, ni musta tulee sittenkin se kotiäiti.

Eipä sillä, kotiäitiys on uskomaton asia. Kunnioitus omalle äidilleni ja kaikille muillekin. Itse tiesin että mulle tulee hinku päästä töihin, johtuneeko kusesta päässä vai mistä, mutta aloillani oleminen on lähes mahdoton tehtävä.

Mitä teille kertoisin?

2008-08-13T11:31:00+03:00

Mistä vääntäisin kirjoittamisen aihetta? Ainahan meillä jotain tapahtuu, ei siinä mitään. Poikanen on kiukkuinen pieni ampiainen, eikä rauhoitu nukkumaan päivälläkään ilman tassuttelua. Hampaita tulee kahden alhaalla olevan legon lisäksi, yläikenessä jollottaa vastakappaleet niin pulleana, että odotan hampujen läpipuskemista hetkenä minä hyvänsä. Noo, jos tekee yhtä hartaudella hampaita, niin edellisten kanssa yöt oli helvettiä 3 viikkoa. Nyt onneksi/lapsen harmiksi on tunkaistu perärööriin joka ilta suppo ja ah, 7 heräämistä vaihtuu yhteen ja minäkin saan levätä! Ukko nukkuu kuin nakki hampurilaisen sisällä peittoon kääriytyneenä yönsä, eikä herää vaikka katto tippuisi sänkyyn. Mur, se aiheuttaa välillä suunnatonta ketutusta.

Kesä sitten oli ja meni. Aika olematon kesä oli, ei säiden puolesta ainakaan meitä suosinut. Toukokuussa alkanut työnhakubuumi levisi mulla siten että lähetin 26 hakemusta, joista 16 on mennyt umpeen, kolmeen haastikseen niistä pääsin. Kymmenkunta vielä on auki, joten kuun loppuun asti odotan. Kaksi ensimmäistä haastattelua meni ihan ok. Ekassa olin aivan pyllystä, pukeuduin väärin enkä todellakaan kokenut olevani omalla maaperällä. Häpesin olemustani ja itseäni ja ajattelin äitiyden sumentamilla aivoillani. Tokassa meni jo paremmin, olin toisena hakijana kärjessä. Mutta joo, kun ä-lomaa vielä on jäljellä, eikä pojalle välitöntä hoitopaikkaa, niin hyvästit sille työlle. No, kolmas haastattelu taas... Sieltäpä sit löytyikin töitä. Kassanhommia ihan normaaliin ruokakauppaan, vaikka koulutus on korkeakoulutason tradenomi. Mutta kun en ole valmistunut ja mulla on lapsi, niin turha luullakaan että assarin paikat ois auennu mistään lafkasta. Varmaan ovat nauraneet mun hakemuksille. Järkyttävintä oli huomata, että vasta kun poistin perhesuhteeni cv:stä, alkoi haastattelukutsuja sadella. Haastattelussa toki kerron että mulla on lapsi, mutta melkein jo päätin etten kerro sitäkään, kun se tuntuu olevan työnantajille kuin myrkkyä. Asiat toki järjestäisin kuntoon sitten kunnolla, mutta minusta vain ei ole peittelemään elämäni tärkeintä asiaa...

Työpaikan sain henkilöstörekrytoinnin kautta ja ensi viikolla mut koulutetaan hommiin. Parasta on, että jos keikkaa pukkaa aikana jolloin en töihin pääse, ilmoitan vain että en tule. Mies on osa-aikaisena joten sovittelemme työajat yhteen niin että poikaa ei tartte hoitoon laittaa. Joko ukkeli tai minä hoidetaan poikaa kotona. Iltakeikkoja ja viikonloppua ajattelin nyt ens alkuun. Ja koska olen jo minimi äitiystuella, saan tuon minimin sitten ja päälle muutamat roposet töissä olosta. Saan niin taloudellistakin kuin henkistä voimavaraa tuolta, hetki muualla tekemässä ihan jotain omaa tekisi niiiiin hyvää.

Ja mitäs vielä... Kela pyyteli maaliskuussa liikaa maksamaansa asumistukea takaisin ja ukollekin lätkäistiin melkein 400 euroa takaisin maksettavaa. Yhteensä melkein 800 euroa siis. Sitä maksellessa meni kesäkuukaudet aika iloisesti, joten kuntosalikorttikin happani lompakossa. Ukko sai lomarahansa tuossa heinäkuun lopussa ja ihanaa; mullekin liikeni salikorttiin rahat! Olenkin nyt taas käynyt salilla. Kesäaikana tuli käveltyä kyllä päivittäin, liikuttua ulkona, rannalla, puistoissa, kaupungilla ja ystävien luona. Kotona ei montaa päivää kokonaan vietetty. Ja jos vietettiin, ne olivat siivouspäiviä jolloin heiluin imurin varressa ja pyykkikoneen nurkilla :D Mutta mutta, syömiset olivat mulla aivan järkyttävällä mallilla. Söin aamupalan, tyyliin pari leipää ja kahvia, koska rahatilanteemme oli erittäin huono. Liikkeellä ollessa saatoin hakea jotain purtavaa mut pääasiallisesti mentiin niin että söin seuraavan kerran illalla klo 19. Eli 10 tuntia syömättä meni parhaimmillaan... Palkkapäivänä sitten pääsi lopulta ruokakauppaan kunnolla, mut se ilo oli aika lyhyttä. En siltikään päässyt laihtumaan, vaan paino on pyörinyt siinä samoilla kulmilla, lähtöpainoon on edelleen 3 kiloa. Tosin, kesälomareissu mummolaan tuossa heinäkuun alussa sai painon nousemaan yli 70 kilon, olin pyörtyä. Farkut eivät mahtuneet jalkaan, missään ei ollut hyvä olla. Mummolassa kun oli pullaa, perunaa, leivonnaisia, jäätelöä, karkkia, suklaata, limpparia ja noh, muutama siiderikin... Niinpä lomareissun päätyttyä paino putosi viikossa 4 kiloa, hieman ilmeisesti oli turvotusta hiilareista!!!

Olen nyt tutkinut vähähiilihydraattista diettiä, karppausta siis. Mutta minusta vain ei ole ainakaan vielä vetelemään pelkkää rasvaa ja välttelemään myös hedelmiä. Mutta vähitellen tähän suuntaan mennään. Nuudeleita söin viimeksi lauantaina, sen jälkeen lautasella on lisukkeena ollut pelkkiä kasviksia lihan lisäksi. Leipää oon syönyt 3 viipaletta perjantain jälkeen. Tänään sain ukon aamuiselta kauppareissulta voita ja kuohukermaa. Siis mulle järkeen ei käy vielä se, että rasvaa vetelemällä laihtuu, mut on aivopesty niin hyvin kevyttuotteisiin. Mutta tarkoitukseni on siis lisätä kasviksia, syödä täysjyväviljaa ja välttää vehnää, pastaa, riisiä. Mikäli käytän sitten lisukkeita, ne ovat täysjyvää + annokset puolitetaan ja korvataan kasviksilla kunnes kylläisyyden tunne saavutetaan. Oliiviöljyä käytetään jo paljon muutenkin, nyt sitten myös voita lisäillään. Olo on hyvä, mutta nyt salitreenaaminen tuntuu vievän puhdin pois. Johtuu varmaan siitä, et palauttavia hiilareita tulee aika vähän... Mutta armahdan siis itseäni, oon syöny puuroja ja hedelmiä edelleenkin. Yritän pitää hiilarit alle 100 g/vrk, tähän asti oon onnistunu siinä aika hyvin. Nälkää en oo kyllä nähnyt, eilen vedeltiin pekonilla ja juustolla täytettyä lihamureketta (korppujauhojen tilalla käytin kaurahiutaleita, oisin käyttäny ruishiutaleita, mut ne oli loppu) ja höyrytettyjä kasviksia. Linsseihin oon tutustunut kans, tein aivan loistavaa linssikeittoa tässä. Mies nauroi annokset nähtyään että miksi en ota kuvaa ja ala pitää myös ruokaosiota blogissa :D Katsotaan, katsotaan... Mutta, viikossa ei paino ollut pudonnut, mutta vyötäröltä ja lantiolta oli kadonnut sentti, OHHOH!

Mutta mikäli lukijajoukossa on VHH-dieettiä noudattavia henkilöitä, kommenttia lootaan, täällä oltais halukkaita saaman infoa/vertaistukea/neuvoja/kokemuksia, mitä vain :)

motivaatio uupelo

2008-07-16T13:03:00+03:00

Nettielämä ei oikein ole innostanut, nämä ovat kovin pikaisia pyrähdyksiä netissä nykyään. Poika on vauhdikas ja kovaääninen touhuaja ja yhteiset hetkemme kuluvat yhdessä tai kotitöitä tehden. Jontulla on kaksi hammasta edelleenkin, pyörii ketterästi masulleen, mutta ei selälleen siitä kovin mielellään. Pituutta oli 6 kk neuvolassa 72,5 cm ja painoa 9,5 kiloa. Että tuommoiseksi jättiläiseksi on meidän nukkaposki kasvanut. Höpöttää niin paljon ettei hiljaa ole kuin nukkuessaan. Väy-väy, äiti-äiti, tä-ti-tä-ti, huu yms. kurlaamisen ja päristelyn lisänä. Lisäksi myös vokaalilaulu, kovaa ja korkealta :D Ei ryömi, ei nouse kontilleen, on vaan ja kääntyy masulleen. Hermohan siinä palaa äkkiä ja kysyinkin terkalta et miksi näin. Ei kuulema vielä ole voimaa tarpeeksi liikuttaa tuota pontevaa ruhoa :D Terkka ei ruhoksi sanonu, minä itse sanon :D

Kunhan lihasvoimaa tulee, niin eiköhän sitten. Poitsu syö edelleenkin aivan järjettömiä määriä ruokaa. Soseita menee 7 purkillista päivässä ja puurot päälle. Yöt nukkuu ihan hyvin, ei syö yöllä, tutin laitto ja silittely riittää. Aamulla yleensä saa sit kyllä kukonlaulun aikaan antaa maitoa. Kylpeminen on suurin nautinto, kylppärin seinät on lähes kattoon asti märät.

Ja mitäs vielä... Niin, kadonnut libidokin palasi imetyksen loputtua ja nyt se on meillä mies joka pihtailee ;) :DD

Ennalta-arvaattomuuksia

2008-06-06T19:29:00+03:00

Kirjoitanpa sitten eräästä mieltä askarruttaneesta asiasta. Nimittäin pariutumisrituaaleista, seksistä, naimisesta, miten se nyt haluaa sitten ilmaista. Lapsen saaminen on saanut tähän asiaan melko mielenkiintoisia, sanoisinko käänteitä.

Ensiksikin, sänkyhän nyt on ihan mukava paikka. Siellä on mukava nukkua, loikoilla, hengata ja sitten pupuilla. Vaan eipäs olekaan niin helppoa. Nukkuminen, loikoilu ja hengailu onnistuvat kyllä vaihtelevalla menestyksellä, riippuen tuosta alle metrin mittaisesta tuhnottajasta. Mutta pupuilu. Siinä on ensinnäkin se aspekti että poika nukkuu samassa huoneessa. Ja koska yleisestikään ajatustasolla ei minkäänmoista nautintoa tuota se, että samassa huoneessa on muita ihmisiä, niin eihän siitä mitään tule. Joten sitähän luulisi että seksi on muuttunut mielikuvituksekkaaksi, kun sitä pitää harrastaa muualla kuin sängyssä.

Vaan...

Sitten iskee päälle tämä äitiyden mukanaan tuoma minimoi vahingot-kontrolloi tekemisiäsi! Kaiken pitäisi sujua sutjakkaasti ja siististi. Sohvalle pitäisi olla jotain suojaa, matto hankaa, tiskipöytä on kylmä jne jne jne. Vaatteista ei suoriudu pois sutjakkaasti ja ou mai faking gaad, täällä on valoisaa mies näkee raskausarvet, nortin natsa tissit (jos ette tiedä mitä nämä on, niin voin kertoa joskus toiste...) ja mitenkään päin ei ole hyvä olla.

Ja tottakai, kun kontrollifriikismin päälle nakataan se seikka, että päälle pitää tuhrata kumi ja liukkariakin niin koko homma on jo niin absurdia että ei siitä enää mitään tule. Siihen mennessä on kerennyt miettiä ne raskausarvet, maton polttamat perseessä, bakteerikammon, miettii herääkö vauva ja lopulta kun se monsteri on ahdettu kumipukuun niin toivoo että oispa koko homma jo ohi.

Nyt toivon että voisin vetää satumaiset persekännit, mutta ai joo, mulla ei ole seuraa! Siitä lähtien kun poika syntyi, en ole ollut kovin potentiaalista bileseuraa. Ja nyt, menen säälimään itseäni jonnekin syvään koloseen.

Ja vielä lopuksi: Taas tuhruttaa ruskeeta vuotoa, viimeksi oli kaksi viikkoa sitten.

Kannibaalilapsi

2008-06-02T11:49:00+03:00

Poika tietää selkeästi että mitä sitä yhden kanssa tuhertamaan, tehdään kerralla kaksi! Niinpä äiteen peukalon syrjässä jollottaa komeasti kaksi pienenpientä koloa, johon oli hyvä purimet jyrsäistä. Hyvästi hampaaton hymy, siellä jollottaa nyt kaksi pientä helmihammasta. Ja ai että niillä on kiva tarttua lusikkaan kiinni syöttäessä ja se äiteen peukalonsyrjäkin on makoisa pala. Selvisipä syy parin viikon levottomiin öihin, poika pyöri, hyöri, ähersi ja puhersi sängyssään. Mielenkiinnolla jään odottamaan, milloin jatkoa seuraa. Ylärivistön hampaat kulmahampaisiin asti ovat olleen koholla ja turvoksissa jo kaksi kuukautta.

Ensi tiistaina rokotetaan taas poikaa 5 kk neuvolakäynnillä. Minne se aika oikein menee? Vaikka välillä nämä päivät ovat pieniä ikuisuuksia jotka eivät tunnu loppuvan ikinä, niin silti minun pieni mieheni kasvaa vain, eikä tottele ollenkaan käskyjäni jäädä taskukokoiseksi kääpiömieheksi jota voisin pussailla vielä 30 vuoden päästäkin.

Jäppiselle on kehittynyt myös selkeä huumorintaju. Ja kiero sellainen. Odotetaan nätisti se soselusikallinen suuhun ja sitten annetaan palaa, pöristellään niin maan vietävästi. Keittiön takaseinässä saattaa olla valkoinen puhdas siluetti sillä kohdalla missä äiti/isi istuu, ympärillä sosekuorrute. En olisi uskonut että tämä aika tulee näin pian. Vastahan nauroin että pian poika istuu sylissä ja hakkaa pöytään nyrkillä ja sotkee verhot ja sohvankin, mutta en tiennyt että se tulee näin pian. Jonttu on erittäin halukas kahvimukille, sen seurauksena sain kahvit päälleni ja sohvalle, kun poika hamusi kahvikuppia suuhunsa. Seuraavalla kerralla kyllä annan lusikalla, jospa se loppuisi se vaatiminen :D Sohvan kylki on myös sitterissä tapahtuvan syötön myötä saanut sosepisara-kuorrutteita ja verhot varmasti sotkeentuu siinä vaiheessa kun siirrymme syöttötuoliin pöydän ääreen.

Meinaan tikahtua onnesta ja paniikinomaisesta rakkausryöpystä kun perhepedissä makoillessa poika silittää isänsä kasvoja ja kierittää isin partakarvoja sormien välissä. En tiedä miten päin olla, minä en tiennyt että tämä voi olla välillä näin rankkaa, rakastaa pohjattomasti. Se tunne tuntuu lyövän keuhkot kasaan ja vie jalat alta. Rakastaa niin paljon, että heikottaa. Minun perheeni, olen meistä hemmetin ylpeä.

Töitä ja hampaita

2008-05-29T13:18:00+03:00

Pojan ensimmäinen hammas on tunkeutumassa läpi ikenestä. Alahammas edestä jollottaa jo osaksi ikenestä läpi ja se terävä reuna tuntuu erittäin ikävältä maitorauhaseen upotettuna. Eipä tuo imetys ole kovin vahvoilla ollut enää muutenkaan, niin hyvin syö kiinteitä ja on saanut korviketta lisänä. Kiinteitä kun uppoaa tuohon pikkumieheen 7 purkillista päivässä + aamu- ja iltapuurot päälle. Poika osaa kääntyä mahalleen ja selälleen, mutta on vietävän laiska kumpaakaan tekemään ellei ole aivan pakko. Virtaa on vaikka muille jakaa, ei kyllä yleensä lattialta löydy siitä kohtaa mihin jätin hänet, vaikka makoilee selälläänki. Potkii itseään sillätavoin liikkeelle, onhan se tapa sekin liikkua. Pinnasängyn pinnoista nappaa käsillään kiinni ja hyöriipyörii ympäri punkkaansa. Pöristelyä on niin monessa muodossa, että en edes enää perässä pysy. Sitä tehdään kurlaamalla syljellä, puhaltamalla posket täyteen ilmaa ja päästämällä ilmat huulten välistä, kieli pihalla jne jne jne, miten vain. Parasta hupia on myös yskiä tai aivastaa soseet suussa. Mies yksi ilta tuli nyppimään kasvissoseita kulmakarvoistani, kun en niitä siellä tiennyt olleen, pitäis ilmeisesti alkaa kurkkia peiliinkin useammin.

Olen hakenut nyt töihin. Tuonne alkusyksylle siis, ehkä jo ennen äitiysloman loppumista. Mies jäisi tällöin kotiin kuukaudeksi ainakin ja sitten haettais pojalle hoitopaikkaa. Olisi pari niin loistavaa määräaikaista vuoden pestiä haussa nyt, että pakko oli hakea. Tienestejä tarvitaan, työnkesto olisi juuri sopiva pikku kakkosta ajatellen ja seuraava äitiyspäivärahakin olisi huomattavasti parempi mitä tämä minimi tällä hetkellä. En tietenkään aivan riemuissani ole poikaa päivähoitoon pistämässä, mutta toisaalta kunnianhimoa on sen verran paljon täällä (ja sopivasti varmaan sitten kustakin päässä), että oman alan töihin polttelee aivan mielettömästi.

Seurauksiahan olisi, että ooh, minulla olisi ihmiskontakteja, eikä minun tarvitsisi hermoromahduksen partaalla itkeä selkä sohvaa vasten paita puklussa ja tukka perunassa sitä että en osaa enää puhua, toimia jne muuten kuin lepertelemällä että mitäs äidin kakkapylly ja todellakin puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. Tulot kohenisivat radikaalisti, yli tuhannella eurolla kuussa. Enempi rahaa, enempi ruokaa ja kaikkea. Toinen lapsi, oma koti... Mitähän näitä on. Mutta joo, tiedän sen että kotoa järki vaatii töihin, töissä sydän onkin lapsen luona. Mistään en tiedä pääsenkö edes haastatteluun, mutta kovasti toivon sitä.

Kun mikään ei riitä

2008-05-14T12:19:00+03:00

Kiirettä on pitänyt, aikaa blogittamiseen on todella harvoin. Sen jälkeen kun pojalle alettiin kiinteitä syöttämään, on päiväunet lyhentyneet ja ei ole enää monen tunnin päikkäreitä täällä näkynyt. Tämä päivä taitaa olla poikkeus, poitsu on nyt nukkunut yhteen putkeen kohta 2 tuntia. Yleensä hän ottaa pieniä nokosia useita päivän mittaan. Poitsusta on tullut itse aurinko, hän rakastaa yhteisiä syöpöttelyhetkiä. Jo alkumetreiltä asti peruna upposi pieneen mieheen kuin kuuma veitsi voihin, tällä hetkellä menee peruna-porkkana-parsakaali sose ja juuri tekaisin peruna-porkkana-kukkakaalisosetta. Hedelmistä syö luumua ja persikkaa, marjasoseena menee mustikka-vadelma-omenasose. Iltaisin menee vielä 200 milliä velliä, joko maissia tai perunaporkkanaa. Maissivelli pitää selkeästi paremmin nälkää. Ja mitäs, meillähän on alettua nukkua yöt! Nyt tietenkin menee aivan perseelleen seuraavat yöt, mut poika herää 0-1 kertaa yössä ennen aamukuutta syömään. Yleensä viimeistään kuuden-seiskan aikaan aamulla syöpötellään. Yöunille käydään n. klo 20 iltavellin jälkeen. Kitisemättä, itkemättä ihan omaan pinnikseen. Poika ei nirsoile mitään ruokaa, vaan odottaa suu auki heti kun on ruokalapun saanut kaulaansa killumaan. Ja voi niitä onnen kikatuksia, myhäilyjä, viuhtomista ja kiljumista. Sama mitä sapuskaa suuhunsa saa, kunhan saa.

Itse olen opinnäytetyöni parissa alkanut työskennellä. Etenen etanavauhtia, mutta etenen jotenkuten. Päikkäreillä käytän aikaa siihen, mutta nyt kun nuo unet ovat lyhyitä ja katkonaisia, niin työ on jäissä kovin useana päivänä. Nooh, koulultani ollaan ymmärtäväisiä, oman aikatauluni mukaan saan edetä. Syksyllä en mene kouluun, käyn ehkä yhdellä kurssilla, mikä mulla on roikkumassa. Katselen sitä sitten lähempänä.

Imetys meillä on nyt aika huonolla hapella, maitoa ei riitä pojan jatkuvaan tarpeeseen. Kummalliset vaahtokakatkin saivat selityksen, se on ravinnon ja nesteen puutetta. Poika ei ollut saanut painoakaan kuin 100 grammaa kuukauden aikana. Imettelen yleensä aamulla, alkuillasta ja yöllä, joskus päivälläkin. Yleensä pojalla menee päiväsellä hermot tissillä, kun maitoa ei tule tarpeeksi joutuin ja paljon. Korviketta hän saa pari kertaa päivän aikana pullosta, sosetta aamupäivällä ja iltapäivällä. Kasvissosetta ja jälkkäriksi marjaa tai hedelmää. Soseita uppoaa yhdellä ruokailulla n. purkillinen, joten minua on siunattu erittäin hyvä-ruokahaluisella lapsella. Itse teen kasvissoseet, marjat ja hedelmät on tullu ostettua kaupasta. Mutta voi jestas, 5 kk ikäisen marjasoseet maksaa 83 senttiä purkki!!!! Mä olin pyörtyä kaupassa kun katselin niiden hintoja, tulee törkeän hintaiseksi ruokkia lasta niillä, jos aattelee että purkista pitäis antaa 4-5 kertaa päivässä ja jos uppoaa joka kerta purkillinen, sehä on melkeen 4 euroa päivässä.. 4 kk ikäisen soseet kun maksaa 23-32 senttiä purkki... Huh hei.

No niin, otsikkoni juontaa seuraavasta: se että mikäänhän ei riitä. Aluksi pojan ollessa tuskin 8 viikon ikäinen aloin saamaan ohjeita siitä, että alappa syöttää pottua ja soseita. Myhäilin tyytyväisenä että jopa suku vaikenee kun poitsu nyt soseita syö. Vielä mitä, nyt tuputetaan jo että ala antaa puuroa ja lihaa. Eikä ne torvet vaikene, vaikka sanon että nyt opetellaan eka kasvikset, marjat ja hedelmät, sitten tulee vilja ja sitten liha. Ja osaanpa odottaa sitäkin että kun viimein ruoka-asiat on kunnossa, alkaa varmaan tulla ohjeita että alappa jumppauttaa, opettaa kävelemään jne jne jne. Ei sillä, kyllä mä ohjeita tykkään kuunnella, mutta mua niin risoo että näin yksinkertaisissa asioissa meille ei anneta omaa aikaa ja rauhaa.

Poika alkoi nukkua viime viikonloppuna yöt läpeensä mummolareissulla. Minun anoppilassani siis. Loukkaannuin todella pahasti, kun ihmettelin ääneen että kun poika nukkuu, niin -huumorimielessä tosin, mutta...- kaikki sanoivat että joo se on se maalaisilma ja sitten että kun lopulta saa ruokaa, kun kotona pidetään nälässä. Mä kiljaisin äitienpäivän kahvipöydässä kyyneleet silmissä, että nyt riitti, poika on saanu niin paljon sapuskaa kun on halunnut syödä, mä en häntä oo nälässä pitänyt. Kaikkien mielestä oli huisin hauskaa leikitellä tällä idealla kuinka mummolassa on hauskempaa, kivempaa, parempaa ruokaa ja seuraakin. Vittu sanon suoraan.

Mitenkään mitä teet ei ole muille hyvin. Ohjeita ja neuvojia riittää. Kuinka sanoa ääneen muille, että nyt on niin että tiedän mitä teen? Ystävällisesti, mutta kuitenkin niin että valintojani arvostetaan. Jouduin isäni mieleksi työntämään soseita täynnä olevaan poikaani lusikan kärjellä banaania että isäni pääsi näkemään lapsen ilmeen. Ei auttanut sanoa että poika oli jo täynnä luumua ja persikkaa + että hän on banaania jo aiemmin maistellut hieman. Jankutti niin kauan että annoin ja lopputulos oli se että Jonttu pyöritteli banaanimössöä hetken suussaan ja pyöräytti sen leualleen. Siitäs sait ukki!

vapun kunniaksi hieman kakkajuttuja

2008-05-01T09:55:00+03:00

No niin, tästä puheenaiheesta en sitten eroon pääse ikinä, vaikka kuinka yritän välttää. Pojan satsit housuissa kun kuukauden päivät ovat olleet sammalen- ja myrkynvihreän väliltä ja sitä ollaan kauhisteltu nyt sitten ihan urakalla. Sontaa turisee housuun varttitunnin välein ja yölläkin. Kolmen viikon iässä lakanneet yökakkailut palasivat sitten oikein tunteella takaisin ja nyt sitä lakossakin ollut berberiä saa pestä ihan jatkuvasti. Eilen sitten turahti hoitopöydällekin vaipanvaihdon yhteydessä ja jestas, se oli ihan vaahtoa! Mitä ihmettä?!? Epäilyttää maitoallergia, mulla oli vauva-aikana sellainen, nyttemmin korjaantunut ja miehelle tuo maitovamma on vieläkin. Lisäksi oon netistä tutkinut että ilmavaivoja tuo enteilee useimmiten tuo vihreä kakkeli ja mitä ilmeisemmin nuo ilmakuplat siinä vahvistavat asian. Neuvola on ensi tiistaina joten siellä pitää asia ottaa esille.

Rintaruokinnalla ollaan menty tähän asti ja nyt alkaa käydä taas elo sietämättömäksi, kun yöllä herätään viisi kertaa syöttämään poika, unta saa parhaimmillaan puolitoista tuntia, vähimmillään 45 minsaa pätkissä kun pitää taas syöttää. Kaupungille lähtö on oikeasti jo melkoinen show, kun housuissa on jatkuvasti sammalenvihreä paska ja tissiä pitää saada vähän väliä.

Mitäs pohjustan? No sitä, että meillä kiehui aamupäivästä täällä nyt pottukattila, jossa odottaa perunaa poitsua varten. Ja joo, tiedetään kyllä kaikki ne täysimetyksen puolesta puhuvat kommentit, lähinnä itseäni kiinnostaa vaan nähdä olisiko tuolla mitään vaikutusta öihin + vatsan rauhoittumiseen.

Tilanne voi kääntyä päälaelleen, paska voi olla jumissa sitten ikuisuuden ja yöllä voidaan haluta tissille edelleenkin, jos kyse on läheisyyden kaipuusta. Mutta kuten todettu, itsekkyys ajaa minut tähän tekoon ja meillä aletaan maistella pottua tänään. Korostan sanaa maistella, minusta tissittelyhetket pojan kanssa ovat korvaamattomia, saan nuuhkia häntä ja silitellä, höpöttää hiljaa meidän kahden välisiä juttuja.

Mutta kiusa se on pienikin kiusa, uteliaisuuteni vie voiton.