Noniin, päivitykset tänne ovat jääneet vähän vähälle, koska yksinkertaisesti mulla ei ole aiheita mistä kirjoittaa. Mä en joka päivä viiti kirjoittaa, että vauvalla on päivärytmi, se potkii mua aamulla yhdeksän- kymmenen aikaan, seuraavan kerran kahden- kolmen aikaan, sitten illalla seitsemän maissa ja iltajumpalle intoudutaan silloin kun oikaisen itseni sänkyyn. Vauvan liikkeet eivät näy vielä päällepäin, mutta liikkeet tuntuvat minun käteeni ja miehellekin saakka. Joskus maha muuttaa muotoaan kun pieni vilauttaa pyllyään, päätään tai mitä vaan ihon tuntumassa. Mutta siinäpä se. Mä syön normaalisti, kävin viime viikolla kaksi kertaa vesijuoksussa ja lähes joka päivä kävelemässä kaupungilla Lapista palanneen rakkaan ihanan ystäväni kanssa. Söin viime tiistaina 300 gramman pihvin ja ranskalaiset päälle, ei tehny tiukkaa ees. Kaikki ruoka närästää viimeistään kahden tunnin kuluttua syönnistä, vatsalaukku tuntuu venyvän, mutta suolistolle ei ole tilaa. Tissejä jomottaa ja niihin tulee valkoista töhnää edelleen päivittäin ja ne tuntuvat rasvaisilta. Iho on herkempi kuin ennen ja vaalin sitä rasvaamalla. Himoitsen lihasta suklaaseen kaikkea ja paino on noussut nyt 7 kiloa. Mutta ei se minusta ole kertomisen arvoista. Ei vaan ole. Mua sitten askarruttaa niinkin mielenkiintoinen asia kuin seksi. Ja voi apua mua niin ottaa päähän olla niin täynnä seksuaalista energiaa tai sen puutetta ja mua niin vituttaa että kelaan sitä vaan tänne, mutta en osaa selittää miksi mietin asiaa ja miksi siitä on muodostunut niin iso issue mulle.

No, mun kroppa on muuttunut tässä raskauden aikana. Vatsa pyöristyy, kasvot pyöristyvät ja jalkapöydät ovat levinneet reilusti, kun niiden päälle kasautuu vartaloni paino. Reisiin ja lanteille on kertynyt ylimääräistä, mutta kroppa näyttää silti sopusuhtaiselta. Johtuu pyöristyvästä vatsastani. Joten onko ihme, että koska vartalo on joka päivä uusi, on aina uutta myös suhtautua vartaloon. Ihastella sitä joka päivä, kauhistella sitä joka päivä ja varsinkin; ujostella sitä joka päivä neitseellisesti. Minä osaan kyllä samat seireenin keinot kuin aina ennenkin, minä tiedän millä saan mieheni syttymään. Mutta oho vaan, mä en itse sytykään samoista asioista kuin ennen. Iho on arempi, se ei kestä raakaa voimaa ja raastavaa rakastelua. Kaipaan hellyyttää, enkä pidä eläimellisestä seksistä enää. En voi valmistautua seksiin vain heittämällä vaatteita pois. En voi kavuta tiskipöydän reunalle seksikkäästi, enkä vetää päälleni korsettiani. En kestä miehen painoa vartaloni päällä, vatsa tuntuu painuvan kasaan. En pysty yhdyntään, jos mies menee pohjaan asti, se sattuu. Mikään ei ole siis niinkuin ennen ja minä tunnen itseni avuttomaksi, kun en osaakaan yhtäkkiä sanoa, mistä minä pidän tai mikä olisi turvallisinta ja mielikuvituksekasta.

Miksi sen pitää vaatia niin hemmetisti aikaa? Haluan hellyyttä, huomiota ja kauniita sanoja. Ihan vain itsetuntoni pönkittämiseksi. Olen kyllä ollut mieheni katseen alla toista vuotta niin kipeänä, krapulassa kuin hehkeimmilläni häntä varten. Mutta nyt se on erityisen tärkeää, sano jotain kaunista ja kosketa minua hellemmin. Vaivannäkö, se on minusta jotenkin muodostunut nyt helvetinmoiseksi esteeksi. Mä en kestä nyt yhtäkkiä sitä, jos toinen haluaisi rakastella pikapikaa, ennen se menetteli. Nyt haluaisin että tiedän olevani turvassa, tiedän olevani kaunis, joka päivä ja aina. Kait se olisi jokaiselle naiselle paikallaan, että mies sanoisi jotain kaunista, edes kerran päivässä. Ja minä haluaisin opettaa toiselle, osoittamalla jotain kohtaa itsessäni ja pyytää sanomaan siitä jotain kaunista. Minä teen hänelle niin, osoitan vatsassa olevaa arpea ja sanon sen olevan karskin seksikäs. Siinä voi juoksuttaa sormea edestakaisin ja suudella vanhat haavat pois . Ottaisi oppia minusta. Tai oppisi jotain. Oppisivat kaikki miehet jotain.

Muutenkin minusta tuntuu että seksi on minulle todella iso asia. Ja että näen sen jotenkin vääristyneesti. Minä jaan seksin rakasteluun tai panemiseen sen mukaan, miten se homma tapahtuu. En tunteiden mukaan. Koska mä harrastan seksiä vain sellaisen (ja ennen sellaisten) kanssa, jotka merkitsevät mulle paljon. Joita rakastan, rakastin, tavalla tai toisella. Mun mielestä rakkautta on niin monenlaista. Ja se on niin naiivi näkökulma nyt jotenkin. Mutta mun mielestäni rakastelu on sitä, että nähdään vaivaa, valmistaudutaan. Hellitään ja hyväillään, ollaan hitaita ja nautitaan tilanteesta. Keskeytetään ja jatketaan, tuntikausia vaikkapa, tai sitten vaikka varttitunnin verran. Kyse on mulle siis läheisyydestä. Paneminen taas, mä panen mieheni kanssa myös. Se on kylmää aktia, eläimellistä seksiä, jossa hiki lentää ja asentoa vaihdetaan minuutin välein, purraan ja raavitaan. No nuo kaksi viimeistä nyt voi olla rakastelussakin. Mutta koskaan, en koskaan ole ajatellut että se olisi tunteellista. Paneminen siis. Vaikka panen rakastamani ihmisen kanssa. Se on pano, tarpeiden tyydyttämistä. Vaikka siinä olisi oma rakas. Niin minusta se onkin julmaa, jos mieleiseni rakastelu (nyt on siis kyse mun näkemyksestä seksiin) jää vähälle ja sitten seksi onkin enemmän panemista. Se on mielestäni kylmää ja etäistä. Ja sillä tyydytetään vain tarpeet.

No, tästä asiasta keskustelin mieheni kanssa. Ja onneksi puhuin. Tunsin oloni tyhjäksi, koska meillä nyt on ollut tosi paljon minun mielestäni panemista, ei minun mielestä rakastelua. Mies kokee taas seksin yläkäsitteeksi, jonka alla on tapahtuma, joka voi olla panemista tai rakastelua, mutta hänelle se on täyttä tunnetta koko ajan. Ja minä hölmö olen päässäni miettinyt, että voi helvetti mä vihaan tätä, me vaan pannaan, käydään asiaan, ollaan kylmiä toisillemme ja etäisiä. Käytetään toisiamme välineinä omien tarpeiden tyydyttämiseen. Ja kun miehelleni sekin on tapa osoittaa rakkauttaan. Mutta vain nopeammin, eläimellisemmin. Joten kyse olisi nyt vain meistä kahdesta, sovittaa yhteen nämä kaksi näkemystä. Mun käsitys ja miehen käsitys seksistä. Jos halutaan tunteikasta, siitä pitäisi tehdä sellaista.

Ja onko se sitten ihme, jos on haluton? Jos ei omat näkemykset ja kuva vartalosta kohtaakaan toisen näkemystä? Mies näkee mut samana kuin ennen, olen yhä kaunis ja seksikäs. Vatsani on ihana pömppis, koska siellä kasvaa meidän vauva. Mun mielestä mä taas oon neitseellinen estoinen emakko, joka kaipaa huomiota vain sen vuoksi että itsetunto on rippeinä, koska luulin olevani juuri oman käsitykseni mukainen miehen silmissä. Mikä hemmetti siinä on? Että luullaan, että toisten silmissä ollaan sitä mitä itse peilistä nähdään???

Mun mahassa kasvaa karvanukkaa, raskauden vuoksi. Mun säärikarvat on sheivaamatta välillä, vaikka kuinka on kesä. Mun bikinirajat rehottaa välillä, kun en piru vie enää vaan näe alakertaani vatsani takaa. Ja toinen silti ottaa syliin, vaikka olenkin karvakasa. Pitäisi muistaa vaan puhua. Nyt oon ihan liikkis sen vuoksi, että olen viisastunut piirun verran. Ja voin täältä sen tarkistaa jos pääsee taas unohtumaan.