Tässä olen taas yöllisillä tissittelyhetkillä ja päivisinkin miettinyt seuraavan postaukseni aihetta tänne. Suunnitelmallisuus tapauksessani on siis jo puoliruokaa, yleistä lätinää voi kirjoittaa vaikka neljän tunnin yöunilla puklun peitossa, mutta maata järisyttäviä ja ihmisiä shokeeraavia postauksia täytyy suunnitella. Kuitenkaan mihinkään käsikirjoituksiin en kykene, ajatuksenvirralla mennään, mutta idean täytyy hautua. Ja koska postaukseni synnytyksen jälkeisistä kropan kauheuksista aiheutti kommenttitulvaa (jota täällä on kaivattukin, kiitos kovasti), niin jatketaanpa aiheista joista ei ilmeisesti sitten puhuta neuvolassa eikä kyllä missään muuallakaan.

Vauva-lehdissä joskus muistan apauttiarallaa suurinpiirtein reunoja piirtelevän artikkelin baby bluesista, joka on normaalia synnytyksen jälkeen. Nyt en siis tarkoita tätä ihan vakavaa masennusta, vaan tunteiden heittelyä hormoonien seurauksena. Aihetta sivutaan synnärillä saatavissa paperilapuissa suunnilleen näin: tunteiden heittely synnytyksen jälkeen on normaalia, äiti on herkässä tilassa. No, siinähän sitä sitten tietenkin ajattelee ehkä sivulliset, että tirautanpa kyyneleen tai pari siitä hyvästä, että lasiaskissa vieressä tuhisee maailman suloisin otus, jonka juuri minä olen synnyttänyt. Mutta ei kyllä mennyt ihan näin meillä. Synnytyksen ajatteleminen sai minut tuntemaan oloni että olen voittaja, kykenen mihin vain. Kertasin synnytystä mielessäni synnärillä jatkuvasti ja joka kerta tirautin kyyneleitä siitä hyvästä, että aijai ku mä vaan oon niin hyvä. Ja sitten nämä lippulappuset, joita lapsukainen sai, niissä on ihania runoja. No, niitä ihania runoja ei voinut edes lukea, kun mulla aukes urut ja vettä tulvi silmistä kuin niagarasta. Mies toi minulle eräänä iltana pullon jaffaa ja suklaalevyn voitokkaan suoritukseni johdosta. Mitään makeaa en voinut sietääkään synnärillä, joten lahjoitin miehelle ne takaisin. Ja kun vierailuajan jälkeen mies lähti kotiin, soitin äitilleni ja itkin 45 minsaa puhelimessa sitä, kuinka sika olinkaan etten halunnut niitä herkkuja kitusiini vetäistä.

Kotona imettäessä sattui mies laittamaan soimaan Egotripin Varovasti nyt-laulun. "varovasti nyt, tää hetki on hauras, varovasti nyt tai sä tuhoat sen..." Ja voi pyhä jumala. Ei ole meikäläisen kyynelkanaviin päässyt ainakaan tukosta muodostumaan, sen verran sitä läträystä sitten alkaa tulla että saa pienokaisenkin melkein kylvetettyä siinä imetyksen ohessa. Ja kun kärsää ei siitä pääse pyyhkimään mihinkään, tarttuu lähimpänä olevaan puklurättiin ja pyyhkii naamataulunsa siihen. Voi onni.

Yksinkertaisesti, sitä vain tuntee päivittäin olonsa voittajaksi tai suurimman kultamunan munijaksi. Minä, siis ihan oikeasti minä, sain aikaan tuon. No, ehkä siihen tarvittiin hieman miehen avustusta, mutta kuitenkin, minä sain aikaan jotain noin kaunista. Hänellä on pitkät ripset, jotka kaartuvat kauniisti. Ne on todellakin pitkät, yli sentin mittaiset räpsyttimet. Silmät kaartuvat kulmistaan ovelasti, pienokainen näyttää haltialta.Korvat ovat pehmoiset vielä, rusto ei ole kovettunut. Hiukset ovat pitkät, mutta pehmeät kuin hienoin silkki. Ja posken iho niin sileä, että harmittaa jo ajatus että se sileys katoaa ajan myötä ja ilman vaikutuksen alaisena. Haluaisin niin suojella lastani ihan kaikelta. Kaupungilla vaunujen lähellä ryntäileviä ihmisiä olisin valmis puremaan kaulavaltimoon ja minuun törmäileviä ihmisiä valmis lyömään: hei idiootti, olen äiti ja mun pitää olla priimakunnossa että lapseni selviää elämästä!  ...eh he hee...

Mietin toki välillä, että rakastanko lastani nyt äidillisesti. Sillä tavalla niinkuin täysillä, näkyykö minusta kauas kultainen kimaltava aura, katsokaa nyt kaikki, olen äiti. Sillä lapsen hoito kun tuntuu menevän välillä siinä sivussa. Osaan pukea, kylvettää, vaihtaa puhtaat vaipat, ruokkia ja seurustellakin hänen kanssaan. Oma riittämättömyyden tunne tuntuu hirvittävältä, voisinko antaa vielä enemmän?? Mutta kun pieni innostuu jo naaman vääntelystä hoitopöydällä ollessaan oktaaveja rikkovaan kiljuntaan, olen ollut aika tyytyväinen. Enpä arvannutkaan kuinka alas verbaaliselta ilmaisultani tulenkaan vajoamaan, mutta sanonpa vaan että guu, göö, öyshöyböy böy, mitä äidin kakkahousu eivät ole lainkaan tavattomia ilmaisuja... minun suustani nykyään...

Mikään neuvolan lippulappunen eikä mikään perhevalmennus oikeasti valmenna tähän ketään. Koskaan. Se pitää itse nähdä ja kokea. Se että jutuillani kenties pelotan muita, ei toki tarkoita että he tulevat kohtaamaan synnytyksen, sen jälkiseuraukset henkisesti ja fyysisesti, äidinrakkauden jne samoin kuin minä. Ja kiitos luojalle, hyvä niin. En tiedä, onko tapani toimia hyvä, mutta meillä mennään nyt näin. Mutta totuus on, että kaikista asioista ei vaan yksinkertaisesti puhuta, enkä tiedä että miksi. Hämmästelee sitten yksikseen lapsen kanssa kotona, että onkohan tämä nyt ihan normaalia. Minua ainaki rassaa se, että kaikki on vaan paperilla. Kotiutustarkastuksessa mm. lapsen pukemista sivuttiin A3-arkilla, jossa toisessa laidassa kuva lämpömittarista ja toisessa laidassa sitten vaatekerrat joita kyseisen lämpötilan aikana lapselle puetaan. Hoh hoi.

Ja väsymykseenkään tunnutaan ottavan hirmuvähän kantaa. Kaikki tietää, että väsymys tulee olemaan iso. Yöunet ovat pätkittäisiä, mutta unentarve todellaki äitinä vähenee. Menee ylikierroksilla ja voimaa ammentaa juuri tuosta suuresta ihmeestä. Mutta sitten ei varmaan saisi sanoa ääneen sitä, että minä väsyneenä välillä tuijotan vaan huutavaa lasta, enkä jaksa ottaa häntä edes syliin. Mun käsissä ei oo voimaa. Mä en jaksa hymyillä hälle silloin, enkä puhua. Mä otan hänet syliin, työnnän tutin suuhun ja heijaan. Tai syötän, mutta en lepertele enkä mitään. Miehen naama ärsyttää minua kun olen väsynyt. Mä olen katkera hälle siitä silloin, että menee töihin, pääsee pois kotoa päiväksi. Sitten alkaa ottaa pannuun se, ettei ehdikään kahdesti päivässä suihkuun, kahvi saattaa jäähtyäkin kuppiin ja pojan päiväunet nyt jäävät lyhyeksi. Kaikki yleensäkin. Se, että tulee tunne, että tahdon nyt pois täältä, tahdon levätä hetken kunnolla. Onneksi nyt parina päivänä on saanutkin levätä. Elämä on paljon kirkkaampaa kun on nukkunut.

Mä itse olen itsepäisintä sorttia ikinä. En pyydä apua ennen kuin olen kuoleman kielissä ja silloinkin erittäin nihkeästi. Mutta kun sairastin tuossa ne kaikki maailman tulehdukset ja olin korkeassa kuumeessa, olin kiitollinen siitä että äitini oli täällä auttamassa. Oli luksusta kun joku laittoi minulle ruokaa, siivosi ja nappasi lapsen syliin hyssyteltäväksi. Onneksi hyväksyin väkipakolla kotiini tunkeneen äitini tänne, nyt ottaisin hänet tänne mielellään auttamaan vaikka heti. Nauroinkin että pitääkö mun katkaista jalka ennen kuin saan hänet taas tänne. Huomenna tulee käymään päiväseltään kylässä. Kivaa.

Lisäksi oon hurahtanut kokkailuun. Mua alkoi kyllästyttää kaikki ne jauhelihakeitot, kastikkeet yms samat iänikuiset sapuskat viikosta toiseen. Osaan kyllä kokata, mut mulla ei oo kykyä luoda raaka-aineista jotain uutta kokonaisuutta. Onneksi on netti ja reseptit ;) Nyt meillä kokataan kaikkea uutta, mutta helppoa. Ja hyvää :P Huomenna mm. porsaan sisäfilepihvejä kermaisessa mustapekka-juustokastikkeessa perunamuusin kera. Nam.