Jos lyhytaikainen tuttavuutesi heittäisi läsnäollessasi housut nilkkoihinsa ja kusisi kaaressa päällesi, ei varmaan tarvinne arvata lopputulosta. Olisit raivoissasi ja miettisit mitä helvettiä tämä uusi ihmissuhde sinusta oikein haluaa. Tai kun pyyhkisit paskoja lipaston kyljestä tai aamuyöllä vaihdat alushousujasi, kun ne nyt sattuvat haisemaan happamalle maidolle. Mutta kummasti toleranssi kasvaa, kun pusket itsestäsi ulos puolimetrisen ihmistaimen, joka tekee nuo kaikki ja vielä useasti päivässä. Minä nauran katketakseni, kun siistin eritteitä makuuhuoneen lattialta, lipaston kyljestä tai päältäni. Ei ole enää mikään kauhistus, että paidan rinnuksillakin on kakkaa, se sattui vaan lentämään siihen siitä bodysta, mitä yritit irroitella varovasti toisen päältä, joka on kainaloista nilkkoihin asti kanarian keltaisessa kakassa ja sanoo HUU! Pakkohan siinä on nauraa.

Ja et varmasti katselisi kauan miestä, joka imeskelee rinnanpääsi rakkuloille, monta kertaa päivässä ja vielä ilman hampaita. Hampaaton miessuhde siis. Rasvailisit tissejäsi joka imeskelyn jälkeen, johon kuluu muuten päivästä n. 6 tuntia, eli hampaaton tissimies siis. Kuljet asunnossasi tissit paljaana ilostuttaen myös takuuvarmasti naapureiden silmää, sillä kaiken maailman rihmankiertämät tissien päällä saavat näkemään tähtiä. Ei voisi vähempää kiinnostaa jos tissivarustukseni löytyisi youtubesta tai googlesta, mä olen kaiken kokenut ja nähnyt jo :D (no tottapuhuen ehkä se olisi hieman noloa, mutta en näe noissa ruokkimissani juuri mitään eroottista tällä hetkellä, kun niistä roikkuu nahkariekaleita ja niitä pakottaa 10 minuutin sisällä imetyksestä kun pienet maitopisarat juoksevat paikalleen uudestaan ja uudestaan...)

Asia mistä ei koskaan varmasti ikinä kerrota kenellekään (mutta minäpä kerron) on pidätyskyky. Se ihan oma siis. Vauvallahan sitä ei ole, rutisee joka päästä jotain eritettä, mutta ethän kertoisi edes parhaalle ystävällesi, mitä se on, kun rutisee ne omatkin tavarat sitten. Puhutaan siis pissasta, pierusta ja siitä mr. hankeysta. Lantionpohjalihakseni katosivat jonnekin synnytyksessä, aloitin kyllä niiden herättelyn välittömästi kun pääsin aamu kuuden aikaan osastolle ja riemuvoitto on nyt, että en enää pissaa housuuni kun ajattelenkin vessaa, pystyn katkaisemaan pissasuihkun pienellä viiveellä, pidättämään pieruakin hetken (raskaana ollessa oli lupa piereskellä, röyhtäillä jne milloin vain, tämä tahtoo olla mielessä vieläkin ja rusauttelu pidetään sallittuna...) ja jopa tajuan että nyt on isompi hätä, pakko päästä vessaan. Ei muuten kerrottu neuvolasta koskaan, että varaudu siihen että käytät tena ladyja mahdollisesti loppuelämäsi, ellet jumppaa säännöllisesti lantionpohjanlihaksiasi vähintään puoli vuotta (näin tuli ohjeet naistentautien polilta).

Sitten se värkki. Joskushan sinnekin on katsottava, eikö niin. Pikkutytöt kurkkaa peilistä (no ainakin minä kurkistin) että miltä se näyttää ja sitä näytettiin pojillekin peiton alla. "Mulla on tämmönen ja näytä sää nyt sun" Älkää naurako, tää oli se mun lääkärileikki sitten ja muistan edelleenki kuin eilisen tuon kerran. Ei vaan jäänyt ainoaksi kerraksi siis vilautella. Mutta nyt ehkä tekisi mieli pistää jalat ristiin ja siveysvyö päälle, lukko siihen ja avain jonnekin syvälle Jordanian syvyyksiin. Nyt ei puhuta episiotomiahaavasta tai jo paremmin arvesta, jossa pari sinnikästä tikkiä edelleenkin. Haava on "nätti" ja sivussa, ei mitenkään keskellä toosaa, josta se helottaisi kaikelle kansalle. Nyt puhutaan siitä "hunajakolosesta" niinkuin se reginan naisen unelmissa monesti ilmaistaan. Ei muuten kerrottu neuvolasta koskaan sitäkään että emättimen etuseinämä laskee ja se osa mikä kuuluisi olla siellä sisällä onkin nyt sitten tuossa ulkopuolella. Helou ja morjens, onpa nätti!!! Ja yleensäkin ne osa-alueet joiden kuuluisi olla ihmisten sisällä, ovat aika kivuliaita kun ne ovat sitten ulkopuolella, kärsineet nirhaumia ja jos siihen osuu esim. pissaa. Ja helvetti vie, sitähän osuu, kun se on tuossa ulkopuolella!!!! Mies toki sanoi että koskaan ole ollut kanssani vaan alapään ulkonäön takia (miltäs kuulostaa: neidolla kaunis pimppi, mennään naimisiin), mutta siltikään se ei huojenna mieltä. Ole itsellesi armollinen, sanon joka kerta kun kurkistan peiliin ja rutistelen imettäessä sitten apinanraivolla lantionpohjan lihaksia ja rukoilen että paikat palautuisivat suht normaaliksi.

Tarkoitukseni suinkaan ei ole pelotella taikka ällöttää ketään näillä jutuillani, jokainen itse tekee valintansa lukea nämä (varoitushan on luonnollisesti loistavaa laittaa tänne kohti vasta, kun kaikki ovat jo oksentaneet...), mutta jokseenkin olin pettynyt siihen että vaikka siellä alapäässäni hääri kätilöt ja lääkärit synnytysosastolla, ei kukaan koskaan sanonut sitä että se nyt näyttäis neitokaisen alapäässä olevan pieni laskeuma, muistapa jumpata kunnolla. Ja voi helvetti mun teki mieli tirpoa otsaan sitä kätilöä joka nauroi mulle sairaalan käytävällä kun juoksin huoneestani vessaan, joka oli toisella puolen osastoa luonnollisesti. Kätilö kysyy nauraen että: tuliko kiire. Kyllä kiitos, voi helvetin sinivuokko siinä, meinaan kusta ja paskoa alleni.

Ja ennen synnytystä pöksyissäsi oli limatulppaa, kunnon suohirviöitä siis. Trust me, sen kyllä tunnistaa sitten, jos sen onnistuu bongaamaan, kyse ei ole pienestä viirusta. Pistä peukalo ja etusormi yhteen ja se rinkula siinä välissä... size does matter. Synnytyksen jälkeen sitten vuotaa verta, limaa ja vaikka mitä monta viikkoa.

Mutta... Millään ei oikeasti ole mitään väliä. Olen kasvanut sata kilometriä kärsivällisyydeltäni, ymmärrykseni on laajentunut, kykenen tuntemaan uusia tunteita, antamaan anteeksi, hymyilemään, itkemään ja olemaan enemmän läsnä kuin koskaan. Rakastan lastani, vaikka yöllä itkettää että miksi toinen möllistelee silmät auki pirteänä, eikä halua nukkua. Vielä kun ymmärrykseni kasvaisi sen verran, että tajuaisin vauvojen vähät välittävän rytmeistä ja siitä että yöt muka oikeasti nukutaan. Ja opettelisin lopettamaan mielessä manailun, kun tissiriippuvainen poikani haluaa lolon suuhun puolentoista tunnin kuluttua siitä, kun lakkasi imeskelemästä edellisen kerran. Että en vetäisi peittoa korviin ja sanoisi ei peiton alla ja säälisi tissejäni. Ja toisaalta olisin armollinen itselleni, enkä tuntisi syyllisyyttä siitä että lämmitän yöllä äidinmaidon korviketta lisäruuaksi, koska en kertakaikkiaan pysty antaa lapseni imeä rintaani tuntia kerrallaan, vaan minun on työnnettävä sormi suuhun sinne väliin ja otettava tissi pois. Että en kokisi olevani huono äiti, vaikka imetän kahden tunnin välein, mutta lisäruokaa on annettava silti. Ja että en tuntisi syyllisyyttä siitä, että vauvan itkuunkin turtuu, sen sulkee pois, kun vauva on sylissä. Heijaa ja hyssyttää toista, kun hän huutaa mutta se huuto menee ohi. Lapsella ei siis ole oikeasti mitään hätää, hän on kuivitettu, syötetty ja sylissäni, mutta en hätäänny hänen huudostaan enää niinkuin alussa. Toivottavasti se on sallittua sekin.

Nyt jo reilun kolmen viikon ikäinen Papunen kääntyi mummonsa ja minun nähteni viime viikolla mahaltaan selälleen. Tämä on kuulema mahdollista pään koon vuoksi, että ei omalla voimalla kuitenkaan. Mutta hämmästelin lastani, kun äitiyspakkauksessa mahallaan pidin häntä helpottaakseen tissittelyn jälkeistä ähinöintiä, että pikkumies nosti päänsä ja hartiansa ilmaan käsivarsien varaan ja tillotti minua hetken ennen kuin parahti itkuun kärsivällisyyden loppumisesta. Ylpeys, sitä tunnet äitinä joka päivä. Kaiken pelon ja huonon omantunnon ohellakin.