En osaa kuvitella aikaa reilu 20-vuotta sitten. Mitä elämä oli silloin, kun piti näyttää aurinkoista naamaa, ei saanut kertoa että väsyttää ja kaikki piti itsellään. En ymmärrä miten äitini on jaksanut kolmen pienen lapsen kanssa, sillä isäni ei juuri kotona viihtynyt. Hän ei ollut synnytyksissä mukana, eikä kotona viettämässä isyyslomaa. Töissä ja töissä, lopulta vieraissa ja sitten poissa. Miten äiti jaksoi? Pikkuveljelläni oli koliikki, minä olin alle 2-vuotias tuolloin. Kouluun lähtiessä syntyi pikkusiskoni, äiti huolehti vastasyntyneestä, 5-vuotiaasta touhukkaasta taaperoveljestäni, sekä minusta- ekaluokkalaisesta koulumatkoineen ja läksyineen. Äiti hymyili aina, ihan aina. Hän peitteli meidät sänkyyn, luki iltarukoukset. Auttoi koulutehtävissä, keksi tekemistä meille. Askarteli juhlapyhiksi ja muutamana vuonna pyöritti meidän lisäksi nurkissa neljää hoitolasta, perhepäivähoitajana. Mitäs sitten, kun sattui vahinkoja? Äiti puhalsi pipit pois, sanoi ettei mitään hätää ole. Mutta miltä äidistä on mahtanut tuntua, kun meille on sattunut jotain?

Me aloitimme vauvauinnit tuossa pian kuukausi sitten. Joka kerralla matkasta on unohtunut jotain. Viime kerralla hiusharja minulle, sekä kuiva pyyhe alustaksi kovalle penkille, että voin pukea pojan. Niin ja muovikassi märille vaatteille. Ah, sitä tuskassa kiemurtelua, kun täydellisyyteni karisee lattiakaivosta alas; minä unohdin jotain. Tällä kertaa jäi sitten vauvan vaipat. Siellä minulla oli poika persikkainen hanuri paljaana hohkaen sylissä, kun mieleeni iskeytyy kirves: vaipat jäi. Noh, onneksi ollaan siis vauvauinnissa, vierukset täynnä vauvasisaria ja -veljiä, joten unohdus oli pian paikattu ja beibin hanuri turvallisesti vaippaan käärittynä. Tästä on kerrottava ihan kaikille, haettava myötätuntoa ja synninpäästöä. Nooh, olen esikoisen äiti, unohtelen välillä oman nimeni ja ikäni. Joten vaippa? No, sehän saattaa unohtua, eikös?

Seurailen yhtä foorumia tiiviisti ja siellä käytiin keskustelua siitä, että lapsi on pudonnut sängystä alas. Myötätuntoisia vastauksia tuli että jokainen tippuu jossain välissä. Jonttu ei vielä osaa kierähtää mahalleen, mutta yritys on välillä kova, hoitopöydälle ei pysty jättämään yksin. Sohvalle olen jättänyt hetkeksi, parisängylle keskelle sänkyä pitemmäksikin toviksi. Mutta entäs sitten, kun joku kerta kopsahtaa? Silmät pullistuu mulla jo ajatuksesta ulos, pyörryttää ja oksettaa. Miten siitä syyllisyydestä selviäisi? Sanomalla että se on elämää vaan? No, nykyään voi tosiaan huoletta kertoa, että: muksu tippui päälleen sängystä, eipä hätiä mitiä. Pipi puhalletaan pois, mutta entäs se äitin sisäinen pipi? Siitä, että syyllisyys painaa ja muistuttaa jatkuvasti? Aluksi mustelmana, mutta ei varmasti koskaan unohda sitä jäätävää kopsahdusta, mikä kuului.

Muistan elävästi, kun 20 vuotta sitten kauppareissultamme tultiin äitin ja veljeni kanssa. Kannoin vaippapakettia ja äiti jätti meidät parkkipaikan reunaan kävelemään kohti kotiovea, että hän siirtäisi auton parkkiruutuun. Pikkuveli säikähti ja luuli että äiti lähtee. Hän juoksi juuri auton taakse, oli niin pieni että äiti ei nähnyt peruutuspeilistä ja jäi alle. Onneksi niin että ihan keskelle alle. Muistan kun vaippapaketit putosi minun kädestä ja kiljuin: äiti älä, veli on takana! Mutta eihän se sinne autoon kuulu, kun se on käynnissä ja takana alle 2-vuotias taapero joka ylsi juuri ja juuri puskurin yläpuolelle. Oliko äiti huono äiti? Hän kertoi minulle pojan syntymän jälkeen, että itkee vieläkin sitä syyllisyyden tunnetta. Veli säikähti sydänjuuriaan myöten, äiti hyssytteli sylissään itkevää lasta. Pipi meni pois, mitenkään ei käynyt. Mutta 20-vuoden jälkeen äitistä pipiä ei ole puhallettu vieläkään pois. Kuka sen tekisi?

Mies kertoi, että oli taaperona ollut mökillä ongella. Istuksinut laiturin nenässä ja koho oli kellunut veden pinnalla. Kala nappasi kiinni, taapero nopeasti ylös; kala on kiinni! Ja kun koho oli lähtenyt eteenpäin kalan mukana, oli pikku-mies loikannut perään. Askel vain ja plumps. Mieheni setä oli nähnyt ongen vavan veden pinnalla ja hoksannut, että nyt on jo kiire, kun pikkuista ei näy missään. Tarinalle nauretaan kahvipöydässä, sellainen hulivili se tuo minun mies oli. Mutta voin kuvitella sen tunteen anoppini sydämessä, se kauhu ei varmasti katoa koskaan. Ehkä lasta on toruttu, sanottu että noin ei saa tehdä, voi käydä huonosti. Mutta mielestäni osaltaan siinä kävi jo, se teki äitiin niin syvän haavan että siitä ei edes puhumalla taikka nauramalla selviä. Näin vuosikymmenien jälkeen kerrotaan tarinaa kuin vitsiä, ehkä haetaan sitä haluttua armahdusta.

Kaikki alkoi oikeastaan jo synnärillä. Muiden synnyttäneiden äitien kanssa keskusteltiin synnytyksestä, komplikaatioista, mistä nyt ikinä keksittiin. Hormooni-itkujen annettiin tulla, kaikki tiesivät mistä se johtuu. Se helpotti, kun muut hymähtelivät ympärillä: niinpä! niinpä!!! Syyllisyys joidenkin äitien kasvoilla, kun vauvat jäivät valohoitoon, eikä kotiinpääsystä vielä tiennytkään. Veriarvoista kerrottiin kaikille ja muut lohduttivat, kyllä kaikki järjestyy ja kotiin pääsette ihan pian. En tiennyt että ruokajonossa pinaattikeitto-laarin ääressä itkeviä äitejä olisi, mutta se oli niin luonnollista. Sen myrskyn kävi läpi jokainen, nekin jotka olivat jo aiemminkin synnyttäneet. Ja se oli ihanaa, puhdistavaa. Ei tiennyt miksi itkee, onnesta, pelosta vai kauhusta, vaiko siitä että tein jotain käsittämättömän suurta ja ihanaa.

Ihan kaikesta kokee syyllisyyttä, mutta sitä en tiennyt että se on ollut niin jo aikaa sitten. Silloin kun minä olin vauva. Miten äiti sen teki? Ettei sitä nähnyt, että äitiä väsytti, vitutti ja hän halusi heittää meidät kenties kartanolle ja olla yksin omassa rauhassa. Hänellä ei ollut vauvauintia, ei kuntosalia missä purkaa paineet, oltiin vain me. Ja hän kertoi kastelleen pääni onnen kyyneleillä ja nauttineen täysillä. Niin minäkin teen, kun nuuhkin vauvan ihoa. Samettista ja kuolaista poskea.

Ei olisi soveliasta sanoa, että oikeasti on hankalaa välillä pitää rimpulevaa lasta sylissä, kun itsellä on väsy ja kuuma ja vaikka mitä. Ei tietenkään saisi sanoa, että nautin ihan täysillä kuntosalirääkistä, kun lihakset huutaa armoa ja hikoilen kyynärtaipeista saakka. En muista silloin että kotona on vauva, mutta niiden nappisilmien luo on ihana palata. En haluaisi koskaan lapselle tapahtuvan mitään pahaa, kun tuntuu että jo pienet menemiset ja unohdukset tekevät sisälleni niin syviä haavoja ettei ne parane. Kerronko sitten 20-vuoden päästä minäkin kahvipöydässä vitsillä kaikkia niitä tapaturmia ja tempauksia, mitä eteen tulee, ihan siksi että syyllisyys helpottaisi? Helpottaako se koskaan?