Kirjoitanpa sitten eräästä mieltä askarruttaneesta asiasta. Nimittäin pariutumisrituaaleista, seksistä, naimisesta, miten se nyt haluaa sitten ilmaista. Lapsen saaminen on saanut tähän asiaan melko mielenkiintoisia, sanoisinko käänteitä.

Ensiksikin, sänkyhän nyt on ihan mukava paikka. Siellä on mukava nukkua, loikoilla, hengata ja sitten pupuilla. Vaan eipäs olekaan niin helppoa. Nukkuminen, loikoilu ja hengailu onnistuvat kyllä vaihtelevalla menestyksellä, riippuen tuosta alle metrin mittaisesta tuhnottajasta. Mutta pupuilu. Siinä on ensinnäkin se aspekti että poika nukkuu samassa huoneessa. Ja koska yleisestikään ajatustasolla ei minkäänmoista nautintoa tuota se, että samassa huoneessa on muita ihmisiä, niin eihän siitä mitään tule. Joten sitähän luulisi että seksi on muuttunut mielikuvituksekkaaksi, kun sitä pitää harrastaa muualla kuin sängyssä.

Vaan...

Sitten iskee päälle tämä äitiyden mukanaan tuoma minimoi vahingot-kontrolloi tekemisiäsi! Kaiken pitäisi sujua sutjakkaasti ja siististi. Sohvalle pitäisi olla jotain suojaa, matto hankaa, tiskipöytä on kylmä jne jne jne. Vaatteista ei suoriudu pois sutjakkaasti ja ou mai faking gaad, täällä on valoisaa mies näkee raskausarvet, nortin natsa tissit (jos ette tiedä mitä nämä on, niin voin kertoa joskus toiste...) ja mitenkään päin ei ole hyvä olla.

Ja tottakai, kun kontrollifriikismin päälle nakataan se seikka, että päälle pitää tuhrata kumi ja liukkariakin niin koko homma on jo niin absurdia että ei siitä enää mitään tule. Siihen mennessä on kerennyt miettiä ne raskausarvet, maton polttamat perseessä, bakteerikammon, miettii herääkö vauva ja lopulta kun se monsteri on ahdettu kumipukuun niin toivoo että oispa koko homma jo ohi.

Nyt toivon että voisin vetää satumaiset persekännit, mutta ai joo, mulla ei ole seuraa! Siitä lähtien kun poika syntyi, en ole ollut kovin potentiaalista bileseuraa. Ja nyt, menen säälimään itseäni jonnekin syvään koloseen.

Ja vielä lopuksi: Taas tuhruttaa ruskeeta vuotoa, viimeksi oli kaksi viikkoa sitten.