Mä luulin, että tuo lausahdus tulee vain elämäänsä kyllästyneiden ja päihtyneiden teinien suusta. En kait arvannut että se saattaisi putkahtaa omasta suustakin joskus, silloin kun kaikki on aivan hyvin, päällä vaatetta, vatsassa ruokaa ja koti missä asua. Ja päihtynyt tuskin on mistään, paitsi ehkä omasta yksinäisyydestään. Tai siitä tunteesta, että omat kuvitelmat eivät vastanneet sitä ja omat pelot osoittautuivat turhaksi, mutta mukaan sai monia uusia. Odotin elämältä enemmän, se lause on pyörinyt loputtomiin päässäni. Ei sillälailla, että olisin pettynyt siihen mitä olen saavuttanut, vaan se, että odotin jotain suurempaa ja sitten painin kuitenkin arkipäiväisten asioiden kanssa.

Olen pojan kanssa edelleen kotona. Opinnot ovat jäissä ensi syksyyn asti, sitten suoritan ne loppuun. Olen puolen vuoden aikana kirjoittanut n. 40 työhakemusta ja pääsin silloin elokuussa haastatteluihin, ihan neljään paikkaan. Että ei ollut kovin hyvä prosenttimäärä tuo. Hakijoita hakemiini työpaikkoihin on ollut 200-400, joten onhan se ihan positiivista että on erottunut edukseen tuollaisesta hakijamäärästä ja päässyt edes haastatteluun.

Elämä kiertää omaa ympyräänsä, mies herää aamulla töihin tai kouluun, yleensä molempiin. Suukottaa meitä lähtiessään ja palaa illalla puoli seitsemän aikaan kotiin. Me taas pojan kanssa ollaan elokuusta asti oltu aika tiiviisti kotona, sillä poika sairastui pahaan korvakierteeseen ja on ollut ihan koko syksyn kipeänä ja lääkekuureilla. Nyt lopultakin siihen tulee stoppi, pojan korvat varmaankin putkitetaan tuossa vuodenvaihteen jälkeen ja kitarisat poistetaan. Ehkäpä sitten meille aukeaisi tuo ulkomaailmakin. Siis toki olemme käyneet silloin tällöin jossain, ku flunssa on näyttänyt helpottavan. Kauppakäyntejä ja perusjuttuja, mutta kaihoten muistelen kesän tuntikausien liihottelua vaunujen kanssa, kahvittelua ja muuta sellaista. Nyt käynnit on tunnin pikasyöksyjä jonnekin, sillä kipeä muksu ei ole mitään maailman parasta shoppailuseuraa. Onneksi minulla on edelleen kuntosalikäynnit, ilman niitä minä en oikeasti jaksaisi.

Maailma tuntuu romahtavan joka maanantai, kun rauhallisen sunnuntaipäivän päätteeksi mies taas lähtee töilleen ja jättää meidät kotiin. Päivä tuntuu pitkältä, kun lapsonen teutaroi kipuilevana eikä suostu päiväunilleen, sylkee ruuat minun päälle ja puree joka käänteessä. Jos joku luuli, että uhmaikä ja oman tahdon koetteleminen alkaa siellä kolmenvuoden iässä, niin luuli väärin. Se alkaa aika lailla nyt just ja heti :D

Jaksan aina ällistellä sitä, että pelkäsin järjettömiä asioita raskausaikana. Kaikki ne tunnesiteet muodostuvat itsestään ja lujittuvat päiväpäivältä. Mutta mistään arkipäiväisistä ongelmista ei sitten oikeasti ollut mitään käsitystä. Että mitäs teet, jos lapsen hampaat uppoavat huuleen ja verta tuntuu tulevan järjettömästi. Kiersin ympyrää, aivot huusi: herrajumala, mitä mä nyt teen?! Ja sitten järjenhiven alkaa pikkuhiljaa heräillä, että miten olisi vaikka kylmää siihen ja sitten tuhojen tarkistus. Lapsi huutaa kuin syötävä, suuhun ei ole mitään asiaa katsoa, kylmällä kääreellä ei ole suuhun mitään asiaa ja sekunnin kuluttua pikkutyyppi konttailee jo ihan muualla ja on peilin ääressä nostelemassa kulmiaan omalle peilikuvalleen. Siinä sitten vapisevana muistaa, että haavat suussa paranee äkkiä ja kun ei sitä vertakaan tainnut muutakaan tippaa enemmän tulla, niin eiköhän tässä henkiin jäädä. Lapsi ainakin, äidiltä ne vapinat ei tunnu lakkaavan ihan hetkeen.

Minua kuritettiin fyysisesti lapsena. Tukkapöllyä, remmiä, piiskaa, nurkassa seisottamista (tämä on se lievin muoto) ja seisotettiin pihallakin välillä (pakkasessa ilman kenkiä). Minusta se oli hirveää, en vieläkään muista että mitä minä tein ansaitakseni aina sen rangaistuksen, mutta  se rangaistus on kyllä jäänyt mieleen. Aivot on ihan ristiriidassa siinä vaiheessa, kun lapsi upottaa hammaskalustonsa paljaaseen käsivarteeni, niin kiljaisen ai ja ajatuksissani olen jo antamassa luunappia muksulle. Onneksi sekin tuli testattua miehen kanssa raskausaikana, se muuten sattuu ja pirusti. Tunnen itseni niin mitättömäksi, kun lapsi räkäisesti nauraa, kun katson häntä silmiin ja sanon: ei saa!

Mietin aina, että miksi koskaan en kuullut siitä, että äitiys oikeastaan on sitä, että kääriytyy lapsen kanssa johonkin kelmun kaltaiseen tilaan, ympäröi itsensä siihen kiintymyssuhteeseen ja loppumaailma on jossain kaukana. Mutta se eristäytyminen on sittenkin palkitsevuutensa lisäksi hirmu yksinäistäkin. Sosiaalisia suhteita täytyy luomalla luoda, mikään ei ole niinkuin ennen. Sen lisäksi että maailmaan syntyi uusi ihminen, jokaisen naisen minuus syntyy ja murtuu siinä samalla. Sosiaalisten suhteiden luominen tuntuu hirmu hankalalta vanhojen tuttujen ja uusien kanssa, kun itsekin seisoo yhtä hatarin jaloin kuin jälkeläisensä. Minä ainakin huomaan välillä vieläkin, että välttelen ihmisten katseita. Häpeilen sitä, että olen kääriytynyt symbioosiin lapseni kanssa enkä tiedä ympäröivästä maailmasta enää oikein mitään.

Yritän herätellä itseäni ajattelemaan elämää itseni kautta, en vain lapseni kautta. Samalla pitäisi herätellä suhdetta mieheenkin sitä kautta, mitä olimme ennen lasta. Lapsi on sitonut meidät entistä tiiviimmin yhteen, mutta välillä ovat hukassa ne syyt, mitkä tekivät meistä meidät ennen lasta. Ja koska aika on niin vähäistä, suhde lapseen on niin tiukka, niin kaikki on hukassa. Parisuhde, ystävyyssuhteet ja oma itseni.

Onko se sitten kumma, että välillä tuntuu, ettei minusta ole tähän?