Join torstaina liikaa, aivan liikaa. Vaikka en juonut kuin kolme olutta
ja jokusen 3 dl salmari-kermalikööriyhdistelmää olin melko valmista
kamaa. Kädet oli perjantaina naarmuilla ja paikansin nokkosen piston
jälkiä. Muistan pissineeni pusikossa pariin otteeseen pimeässä ja
tarrasin nokkospensaasta kiinni tasapainon pitämiseksi. Nerokasta,
kerrassaan briljanttia. Pahoinpitelin miestäni hyppäämällä sen syliin
ja koordinaatiokykyni ollessa -100 heilautin nyrkkini suoraan rakkaani
huuleen kun sen piti mennä niskan taakse oikeasti. Ei mennyt ja kullan
huuli halkesi. Kopeloin mieheni kanssa hänen parhaan ystävänsä vehkeitä
(juu, olemme omituisia niin selvänä kuin humalassa) ja halasin kaikkia
puolituttujakin päissään.
Muistikuvat katkeaa välillä hyvin iloisesti mikä tuntuu vaan
siunaukselta tässä vaiheessa. Kärsin eilisen päivän krapulasta ja
morkkiksesta. Morkkis ei ole juuri hävinnyt mihinkään, vieläkään.
Olen menossa tässä töihin. Ei huvittaisi. Rakas jäi taas kotiinsa,
nähdään ehkä kahden viikon päästä seuraavan kerran. Silloinkin on
isomummin hautajaiset, jonne rakas lähtee minulle mukaan. Mennään
käymään kaupungissa josta olen alunperin kotoisin, mutta jossa en ole
kohta vuoteen käynyt. Ei huvittaisi käydäkään, ei siellä juuri mitään
ole. Nytkin hautajaiset. Vihaan hautajaisia. Minulle tulee aina kivoja
muistoja mieleen vainajasta ja alan kertomaan niitä.
Muistotilaisuudessa vanhemmat sukulaiset tuijottavat murhaavasti
nauravaa ihmisjoukkoa. Pitäisi märistä ja voihkia. Ei isomummi sitä
niin haluaisi. Hän oli naurava ja rakastava ihminen, joka haluaisi
varmasti että häntä muistellaan iloiten, sillä itku ei tuo ketään
takaisin sen enempää kuin naurukaan.
lauantai, 9. syyskuu 2006