Join torstaina liikaa, aivan liikaa. Vaikka en juonut kuin kolme olutta ja jokusen 3 dl salmari-kermalikööriyhdistelmää olin melko valmista kamaa. Kädet oli perjantaina naarmuilla ja paikansin nokkosen piston jälkiä. Muistan pissineeni pusikossa pariin otteeseen pimeässä ja tarrasin nokkospensaasta kiinni tasapainon pitämiseksi. Nerokasta, kerrassaan briljanttia. Pahoinpitelin miestäni hyppäämällä sen syliin ja koordinaatiokykyni ollessa -100 heilautin nyrkkini suoraan rakkaani huuleen kun sen piti mennä niskan taakse oikeasti. Ei mennyt ja kullan huuli halkesi. Kopeloin mieheni kanssa hänen parhaan ystävänsä vehkeitä (juu, olemme omituisia niin selvänä kuin humalassa) ja halasin kaikkia puolituttujakin päissään.

Muistikuvat katkeaa välillä hyvin iloisesti mikä tuntuu vaan siunaukselta tässä vaiheessa. Kärsin eilisen päivän krapulasta ja morkkiksesta. Morkkis ei ole juuri hävinnyt mihinkään, vieläkään.

Olen menossa tässä töihin. Ei huvittaisi. Rakas jäi taas kotiinsa, nähdään ehkä kahden viikon päästä seuraavan kerran. Silloinkin on isomummin hautajaiset, jonne rakas lähtee minulle mukaan. Mennään käymään kaupungissa josta olen alunperin kotoisin, mutta jossa en ole kohta vuoteen käynyt. Ei huvittaisi käydäkään, ei siellä juuri mitään ole. Nytkin hautajaiset. Vihaan hautajaisia. Minulle tulee aina kivoja muistoja mieleen vainajasta ja alan kertomaan niitä. Muistotilaisuudessa vanhemmat sukulaiset tuijottavat murhaavasti nauravaa ihmisjoukkoa. Pitäisi märistä ja voihkia. Ei isomummi sitä niin haluaisi. Hän oli naurava ja rakastava ihminen, joka haluaisi varmasti että häntä muistellaan iloiten, sillä itku ei tuo ketään takaisin sen enempää kuin naurukaan.