Kävelin pitkästä aikaa korkkareilla. Ajattelin olla hienostunut, kun
menen edustamaan työnantajaani seminaaritilaisuuteen. Muistin sitten
seminaarissa istuessani, että jaa, eipä sitten tullut meikattuakaan.
Hiukset sentään harjasin. Siinä asettelin käsiäni hyvin (kainaloihin,
kun paleli siellä erittäin hyvin ilmastoidussa salissa) ja mitä helv...
joo, olin sotkenu puseroni suklaaseen. Kun sohvailin menkkavitutuksen
kourissa kahvikupin ja daim-suklaalevyn kanssa olin porsastanut
paitaani suklaata. Ihan millin kokoinen tahra, mutta siellä kun
istuskelee miljoona liikevaihtoa tekevien ihmisten kanssa, niin se
suklaatahra tuntui ihan helvetin isolta. Farkutkin on ihan tylsät,
matalalantioisia farkkuja ois ollu turha tähän menkkaturvotukseen ees
yrittää tunkea päälle. Että se siitä edustavuudesta.
Mutta kotimatkalla kipsutellessani tajusin, että vau, tää on sitä mitä
mä oon aina halunnu tehdä. Että pitää olla monta rautaa tulessa, saa
luoda kontakteja, toteuttaa luovuuttaan ja iloisuuttaan ja työskennellä
yhteisössä, jossa työtehtävät elävät ajanhermolla ja muuttuvat miljoona
kertaa. Mä rakastan tätä hektisyyttä, mä rakastan itseni kehittämistä.
Mä rakastan raportoida huomioistani ja tehdä kehittämisehdotuksia.
Joskus mä kaduin, että lähdin opiskelemaan tradenomin papereita, mutta
nyt en. Projektiluontoinen työskentely on just mahtava juttu.
Suklaatahra ei vituttanu enää yhtään.
perjantai, 29. syyskuu 2006