Kävelin pitkästä aikaa korkkareilla. Ajattelin olla hienostunut, kun menen edustamaan työnantajaani seminaaritilaisuuteen. Muistin sitten seminaarissa istuessani, että jaa, eipä sitten tullut meikattuakaan. Hiukset sentään harjasin. Siinä asettelin käsiäni hyvin (kainaloihin, kun paleli siellä erittäin hyvin ilmastoidussa salissa) ja mitä helv... joo, olin sotkenu puseroni suklaaseen. Kun sohvailin menkkavitutuksen kourissa kahvikupin ja daim-suklaalevyn kanssa olin porsastanut paitaani suklaata. Ihan millin kokoinen tahra, mutta siellä kun istuskelee miljoona liikevaihtoa tekevien ihmisten kanssa, niin se suklaatahra tuntui ihan helvetin isolta. Farkutkin on ihan tylsät, matalalantioisia farkkuja ois ollu turha tähän menkkaturvotukseen ees yrittää tunkea päälle. Että se siitä edustavuudesta.

Mutta kotimatkalla kipsutellessani tajusin, että vau, tää on sitä mitä mä oon aina halunnu tehdä. Että pitää olla monta rautaa tulessa, saa luoda kontakteja, toteuttaa luovuuttaan ja iloisuuttaan ja työskennellä yhteisössä, jossa työtehtävät elävät ajanhermolla ja muuttuvat miljoona kertaa. Mä rakastan tätä hektisyyttä, mä rakastan itseni kehittämistä. Mä rakastan raportoida huomioistani ja tehdä kehittämisehdotuksia. Joskus mä kaduin, että lähdin opiskelemaan tradenomin papereita, mutta nyt en. Projektiluontoinen työskentely on just mahtava juttu. Suklaatahra ei vituttanu enää yhtään.