No niin, tänään siitä tuli virallista. Tein toimeksiantajan kanssa
sopimuksen opinnäytetyöstä ja ammattiharjoittelusta. Nyt
mielenkiinnolla odottelen, että kuinka sujuu sovittaa aikataulut 33
viikkotunnin opiskelun, salilla käynnin, kotiopiskelun,
ammattiharjoittelun, opinnäytteen ja viikonloppu työn kanssa. Niin ja
päälle vielä projekti, jossa pitäis tehdä markkinatutkimus + kysely
yrityksille. Kai se on selviydyttävä vaan, eikös se tuu olemaan
oikeassakin työelämässä yhtä hektistä kun on monta rautaa tulessa.
Mun silmälasit on käyny heikoiksi. Joudun siristelee koululla kun
tuijotan taulua/piirtoheitin/tykki tekstejä... Ja näyttöä katsoessa
alkaa rivit pomppia. Lukiessa kirjoja oon joutunu käyttää viivainta jo
pitkän aikaa rivin alla apuna. Mulla vaan ei ole vara investoida uusiin
kakkuloihin. Ja pirkele ku niitä pitää olla uusimassa parin vuoden
välein. Mä saan kohta mennä ihan käsikopeloinnilla, kun en näe mitään.
Oma mies meni ulkomaille reissuun. Hmm, minä tapasin oman rakkaani
ulkomailla. Oltiin molemmat varattuja ja me vain rakastuttiin... Sitä
ei voi selittää mitenkään. Juteltiin ja kemiat vaan kävi yksiin. Voi
jeesus, ku se kuulostaakin niin helvetin siirappiselta kliseeltä
selittää, että kuulkaas, kun elämässä oikeasti voi rakastua niin, että
jalat menee alta, ensimmäinen suudelma oikeasti voi olla varovainen
silmiin tuijotuksen jälkeinen pehmeä nautinto ja kun lopulta pääsee
niin lähelle toista, ettei sen lähemmäs pääse, niin tajuaa, että tässä
se on, tätä minä olen etsinyt. Ja ei se samanlaisena jatku. Tapellaan
likaisista kalsareista lattialla, tiskaamattomista astioista. Minä olen
se nalkuttava junttura ja mies on sikamainen possu. Mutta mikään
tavallisuudessa ei muuta sitä tosiasiaa, että meille tapahtui jotain
ainutlaatuista joka säilyy mielessä hyvänä muistona sellaisina hetkinä,
kun ei jaksaisi edes silmiä avata.
Että niin te kaikki epäilevät pikku kotikokit siellä, joskus voi mennä jalat alta... Muutenkin kuin suonenvedon takia ;)
keskiviikko, 13. syyskuu 2006