No niin, tänään siitä tuli virallista. Tein toimeksiantajan kanssa sopimuksen opinnäytetyöstä ja ammattiharjoittelusta. Nyt mielenkiinnolla odottelen, että kuinka sujuu sovittaa aikataulut 33 viikkotunnin opiskelun, salilla käynnin, kotiopiskelun, ammattiharjoittelun, opinnäytteen ja viikonloppu työn kanssa. Niin ja päälle vielä projekti, jossa pitäis tehdä markkinatutkimus + kysely yrityksille. Kai se on selviydyttävä vaan, eikös se tuu olemaan oikeassakin työelämässä yhtä hektistä kun on monta rautaa tulessa.

Mun silmälasit on käyny heikoiksi. Joudun siristelee koululla kun tuijotan taulua/piirtoheitin/tykki tekstejä... Ja näyttöä katsoessa alkaa rivit pomppia. Lukiessa kirjoja oon joutunu käyttää viivainta jo pitkän aikaa rivin alla apuna. Mulla vaan ei ole vara investoida uusiin kakkuloihin. Ja pirkele ku niitä pitää olla uusimassa parin vuoden välein. Mä saan kohta mennä ihan käsikopeloinnilla, kun en näe mitään.

Oma mies meni ulkomaille reissuun. Hmm, minä tapasin oman rakkaani ulkomailla. Oltiin molemmat varattuja ja me vain rakastuttiin... Sitä ei voi selittää mitenkään. Juteltiin ja kemiat vaan kävi yksiin. Voi jeesus, ku se kuulostaakin niin helvetin siirappiselta kliseeltä selittää, että kuulkaas, kun elämässä oikeasti voi rakastua niin, että jalat menee alta, ensimmäinen suudelma oikeasti voi olla varovainen silmiin tuijotuksen jälkeinen pehmeä nautinto ja kun lopulta pääsee niin lähelle toista, ettei sen lähemmäs pääse, niin tajuaa, että tässä se on, tätä minä olen etsinyt. Ja ei se samanlaisena jatku. Tapellaan likaisista kalsareista lattialla, tiskaamattomista astioista. Minä olen se nalkuttava junttura ja mies on sikamainen possu. Mutta mikään tavallisuudessa ei muuta sitä tosiasiaa, että meille tapahtui jotain ainutlaatuista joka säilyy mielessä hyvänä muistona sellaisina hetkinä, kun ei jaksaisi edes silmiä avata.

Että niin te kaikki epäilevät pikku kotikokit siellä, joskus voi mennä jalat alta... Muutenkin kuin suonenvedon takia ;)