Tuli tuossa mieleeni, että tosiaan oli miehen kanssa alkuviikosta puhetta, että josko sitä sitten helmikuussa laitettaisi kamat yhteisen katon alle. Minulle kyllä sopii, muutan enemmän kuin mielelläni hänen luokseen hänen kaupunkiinsa. Ihana paikka, mahtava. Tarjottiinkin meille jo asuntoa. Mutta helmikuussa, meille kaksio, jossa saunakin. Sitten voimme yhdessä laittaa ruokaa, katsella töllötintä saman peiton alta sohvalta ja vain olla piilossa maailmalta.

Tietenkin mulla on harjoittelu niihin aikoihin, mutta tiiän että hommat järkkääntyy kuitenkin. Kunhan pääsisin vain rakkaani luokse. Siitä tulee niin ihanaa ja niin raivostuttavaakin, kun toista ei pääsekään pakoon enää. Mutta minä oon jo nähnyt, ei tämä yksinolo tee hyvää mulle pitemmän päälle. Osaan kyllä kaiken tarvittavan (oon osannu jo aika kauan), mutta en mä silti pidä tästä. Olen kyllä ehjä ja vahvakin, mutta jotenkin vaillinainen ilman miestäni. No, helmikuuta odotellessa...