Joskus kaikki kerralla leviää käsiin. Mutta miksi se sattuu aina just silloin, kun on ihan yksin ja kaikkein haavoittuvimmillaan. Just niinku nyt, että rakas oli täällä keskiviikosta tähän päivään ja meillä oli ihan hurjan ihanaa. Tänäänkin mä puin päälle lämpimästi vaatetta, hupparin ja sen allepitkähihaisen, collegehousut ja lenkkarit, kaulaliinan pipon ja sormikkaat ja mentiin yhessä kauppaan. Ihanan kirpeä sää, palautettiin pullotkin samalla ja minä selitin ja touhotin ku pikkumuksu. Oli kiva katsella pikkukärryjä työntäviä pikkuihmisiä kaupassa.

Kävin tuhlaamassa rahaa myös kosmetiikkaan, ripsaria, huulipunaa jne. Siirsin säästötililtä reissurahaa ja shoppailurahaa tilille tänään ja raahasin mieheni kosmetiikkaosastolle. Varmaan painajainen seistä vieressä ku emäntä nakkelee koriin tuommosta rasvaa, tuommosta luomiväriä, tuommosta ja vielä tommosta ja ai niin sitte vielä tota ja tota ja tota. Painajainen iski kyllä itellekin kun maksoin ne, en ees viitsi ääneen julkaista paljonko meni.

Rakas lähti sitten tänään ja mä menin käymään äitini luona. Siellä tulikin sitten vuosituhannen tappelu, enkä ala aihetta selittelemään puolin ja toisin. Se vain että kyseenalaistimme toistemme ajatusmaailman puolin ja toisin ja piti olla kyllä taas molemmille henkisen kasvun paikka että pystyimme taas puhumaan kuin aikuiset toisillemme. Itkin kovasti ja olin suruissani. Lähdin ovet paukkuen ja huudettiin sitten puhelimessa vielä. Sovittiin messengerissä, kun ei minusta ollut puhelimessa puhumaan.

Mutta miksi, miksi tämmöiset jutut tulee silloin kun on ihan yksin. Ei ketään jakamaan sitä hätää. Söin suklaata ja suru hävisi ajallaan. Väsymys jäi. Menee aina voimat kun suuttuu tai suree jotain kovasti. Täällä tapahtuu muutenkin ihan kummia. Exä on sotkeutunut mun perheen elämään uuden emäntänsä kanssa ja niiden sekoiluista kärsii mun parhaat ystävätkin. Juttu on niin lapsellinen ettei sitäkään viitsi alkaa kertomaan (hitto, mitä varten mä ees kirjoitan tänne, kun en mitään sitten kuitenkaan _kirjoita_) Mutta alettiinpa vain mietiskelemään, että onkohan mun exäni perillä ees siitä minkäikäinen sen emäntä on. Aina voi väittää mitä vaan, mutta kun toisella ei ole papereita näyttää minkään todisteeksi. Huoh. Lupasin itselleni että jätän asian tähän. Ja tähän se saa jäädäkin. Siis tuo asia.

Ens viikolla pitäis mennä ostaa sitten se juhlamekko sinne italiaan. Isäkin soitteli tänään, on tulossa perunkirjoituksista rahaa. Isomummon jäämistöstä siis. En tiedä milloin rahat ovat tulossa, enkä pahemmin ole asiaa edes ajatellut. Isosta summasta ei kuulema ole kyse, mutta minusta se on jotenkin karmaisevaa silti. En minä kait niitä rahoja haluaisi, mutta toisaalta en varmasti ole niitä poiskaan antamassa. Oon itsekäs kyllä aina viimepeleissä.

Väsyttää ja huomenna pitäisi mennä töihin. Nyt muuten pitäisi pitää lompakon nyörit tiukasti kii etten vaan pääse tuhlaamaan reissuun tarkoitettuja rahoja jo ennen reissua. Palkka tulee ens tai sitä seuraavalla viikolla, joten ihan hyvin mulla on sitten rahaa reissussa. Ja säästötilillekin jäi vähän rahaa vielä säästöön, ne saa jäädäkin sinne. Veronpalautuksista pistän puolet säästötilille ja pyrin sen perintörahankin laittamaan säästöön korkoa kasvamaan.

Vauvailusta puhuttiin miehen kanssa taas koko ajan. Käsittämätöntä miten me aina ajaudutaan siihen puheenaiheeseen, vaikka sovitaan että katotaan katotaan katotaan. Kai se vähän satuttaa sitten ottaa vauva puheenaiheeksi, kun ei tulevaisuudesta tiedä mitään. Mutta oon silti hirmuonnellinen, että mulla on nyt omaa aikaa reissuamiseen ja opiskeluun. Ens kesälle oiskin suunnitelmissa pidennetty viikonloppu Lontooseen ja Amsterdamiin. Puheltiin tästä rakkaani ja ystäväni kanssa eilen, kun oltiin illalla käymässä parilla. Ja oikeesti joinkin vaan pari. (No kotona ehkä pari pohjillekin) Olin hieman hiprakassa ja tämän päivän lässynlässynlää olo on osaksi eilisen seurausta.

Tänään oon iloinnu, itkeny, huutanu, surru, nauranu ja ollut rakkaani lähellä ja oon nyt yksin. Mahtuu sitä vaan hirveästi meihin pieniin ihmisiin kaikkea...