Joskus kaikki kerralla leviää käsiin. Mutta miksi se sattuu aina just
silloin, kun on ihan yksin ja kaikkein haavoittuvimmillaan. Just niinku
nyt, että rakas oli täällä keskiviikosta tähän päivään ja meillä oli
ihan hurjan ihanaa. Tänäänkin mä puin päälle lämpimästi vaatetta,
hupparin ja sen allepitkähihaisen, collegehousut ja lenkkarit,
kaulaliinan pipon ja sormikkaat ja mentiin yhessä kauppaan. Ihanan
kirpeä sää, palautettiin pullotkin samalla ja minä selitin ja touhotin
ku pikkumuksu. Oli kiva katsella pikkukärryjä työntäviä pikkuihmisiä
kaupassa.
Kävin tuhlaamassa rahaa myös kosmetiikkaan, ripsaria, huulipunaa jne.
Siirsin säästötililtä reissurahaa ja shoppailurahaa tilille tänään ja
raahasin mieheni kosmetiikkaosastolle. Varmaan painajainen seistä
vieressä ku emäntä nakkelee koriin tuommosta rasvaa, tuommosta
luomiväriä, tuommosta ja vielä tommosta ja ai niin sitte vielä tota ja
tota ja tota. Painajainen iski kyllä itellekin kun maksoin ne, en ees
viitsi ääneen julkaista paljonko meni.
Rakas lähti sitten
tänään ja mä menin käymään äitini luona. Siellä tulikin sitten
vuosituhannen tappelu, enkä ala aihetta selittelemään puolin ja toisin.
Se vain että kyseenalaistimme toistemme ajatusmaailman puolin ja toisin
ja piti olla kyllä taas molemmille henkisen kasvun paikka että
pystyimme taas puhumaan kuin aikuiset toisillemme. Itkin kovasti ja
olin suruissani. Lähdin ovet paukkuen ja huudettiin sitten puhelimessa
vielä. Sovittiin messengerissä, kun ei minusta ollut puhelimessa
puhumaan.
Mutta miksi, miksi tämmöiset jutut tulee silloin
kun on ihan yksin. Ei ketään jakamaan sitä hätää. Söin suklaata ja suru
hävisi ajallaan. Väsymys jäi. Menee aina voimat kun suuttuu tai suree
jotain kovasti. Täällä tapahtuu muutenkin ihan kummia. Exä on
sotkeutunut mun perheen elämään uuden emäntänsä kanssa ja niiden
sekoiluista kärsii mun parhaat ystävätkin. Juttu on niin lapsellinen
ettei sitäkään viitsi alkaa kertomaan (hitto, mitä varten mä ees
kirjoitan tänne, kun en mitään sitten kuitenkaan _kirjoita_) Mutta
alettiinpa vain mietiskelemään, että onkohan mun exäni perillä ees
siitä minkäikäinen sen emäntä on. Aina voi väittää mitä vaan, mutta kun
toisella ei ole papereita näyttää minkään todisteeksi. Huoh. Lupasin
itselleni että jätän asian tähän. Ja tähän se saa jäädäkin. Siis tuo
asia.
Ens viikolla pitäis mennä ostaa sitten se juhlamekko
sinne italiaan. Isäkin soitteli tänään, on tulossa perunkirjoituksista
rahaa. Isomummon jäämistöstä siis. En tiedä milloin rahat ovat tulossa,
enkä pahemmin ole asiaa edes ajatellut. Isosta summasta ei kuulema ole
kyse, mutta minusta se on jotenkin karmaisevaa silti. En minä kait
niitä rahoja haluaisi, mutta toisaalta en varmasti ole niitä poiskaan
antamassa. Oon itsekäs kyllä aina viimepeleissä.
Väsyttää ja
huomenna pitäisi mennä töihin. Nyt muuten pitäisi pitää lompakon nyörit
tiukasti kii etten vaan pääse tuhlaamaan reissuun tarkoitettuja rahoja
jo ennen reissua. Palkka tulee ens tai sitä seuraavalla viikolla, joten
ihan hyvin mulla on sitten rahaa reissussa. Ja säästötilillekin jäi
vähän rahaa vielä säästöön, ne saa jäädäkin sinne. Veronpalautuksista
pistän puolet säästötilille ja pyrin sen perintörahankin laittamaan
säästöön korkoa kasvamaan.
Vauvailusta puhuttiin miehen
kanssa taas koko ajan. Käsittämätöntä miten me aina ajaudutaan siihen
puheenaiheeseen, vaikka sovitaan että katotaan katotaan katotaan. Kai
se vähän satuttaa sitten ottaa vauva puheenaiheeksi, kun ei
tulevaisuudesta tiedä mitään. Mutta oon silti hirmuonnellinen, että
mulla on nyt omaa aikaa reissuamiseen ja opiskeluun. Ens kesälle oiskin
suunnitelmissa pidennetty viikonloppu Lontooseen ja Amsterdamiin.
Puheltiin tästä rakkaani ja ystäväni kanssa eilen, kun oltiin illalla
käymässä parilla. Ja oikeesti joinkin vaan pari. (No kotona ehkä pari
pohjillekin) Olin hieman hiprakassa ja tämän päivän lässynlässynlää olo
on osaksi eilisen seurausta.
Tänään oon iloinnu, itkeny,
huutanu, surru, nauranu ja ollut rakkaani lähellä ja oon nyt yksin.
Mahtuu sitä vaan hirveästi meihin pieniin ihmisiin kaikkea...
perjantai, 6. lokakuu 2006