Tein todennäköisesti elämäni suurimman mokan. Menin lukemaan blogia vauvakuumeesta, jossa tärppäsi ekalla yrittämällä. Tuossa makaroonilaatikkoa mikrossa lämmittäessäni sain nieleskellä kyyneleitä. Mä ihan vapisin ja lihaksia kramppasi. Istuin liian kauan koneen ääressä lukemassa sitä blogia ja jännitin kirjoittajan rinnalla raskauden kulkua. Pysy siellä, pysy, pysy. Ja itse syön ehkäisypillereitä, olen tuntenut mieheni vuoden alusta saakka, ei edes asuta yhdessä (saati edes samalla paikkakunnalla). Ja minä seisoin ikkunan ääressä ja odotin makaroonilaatikon lämpenemistä ja melkein itkin.

Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Valmistun 2007 joulun alla. Koulua on vielä aikamoinen pätkä. No ei edes oikeastaan. Helmikuuhun asti, sitten alkaa harjoittelu. Virallisesti siis, lukujärjestyksissä, mullahan se pyörii jo nyt. Opinnäytettäkin aloittelen pikkuhiljaa, pöydällä odottaa läjä kirjoja, jotka pitäisi lukea. Raportoinnin saan tehdä sitten ensi keväänä.

Meillä on ollut puhettä häistä kesälle/syksylle 2008. Mutta jos aiotaan saada myös se kirkko, mikä haluttaisiin, se pitäisi varata ensi keväänä jo. Ollaanko me valmiita sitten reilun vuoden tuttavuuden jälkeen päättämään hääpäivä? Reilussa puolessa vuodessa tästä päivästä, soittamaan kirkkoherran virastoon ja kyselemään kirkosta... Minä tykkään mieheni perheestä älyttömästi ja mies minun perheestäni. Kummallakin suht laaja suku, laskeskeltiin että häävieraita tulisi n. 100. Aika isot pirskeet opiskelijoille, vai mitä? Mutta mun ystävät, ne on jotenkin nihkeästi suhtautuneet tähän rakkauteeni.

Minä. Minä olen onnellisempi kuin koskaan. Ja silti niin helvetin vajavainen näin yksin ollessani. Että elämääni oikeasti sopisi mies ja meille pieni perhe. Asunto, jonne pieni ihminen asumaan meidän kanssamme. Ja voi vittu kun mä vihaan olla niin täynnä vain tätä vauvakuumetta. Kaikkialla vaan raskaana olevia naisia, kaikkialla nauravia lapsia. Ja minä niin keskeneräinen ja vaiheessa oleva.

Minä en ota selkoa itsestäni ollenkaan. Mies pyytää jättämään pillerit jo kokonaan pois. Mutta herra jumala, meillä ei ole yhteistä kotia edes, koulun loppumisesta ei vielä tarkkaa aavistusta, tulevaisuuden työpaikastakaan valmistumisen jälkeen mitään tietoa. Me ei olla kihloissa ja toisaalta pelottaa että mitä muut ajattelisi jos pamautettaisiin näin lyhyen seurustelun jälkeen kihloihin. Minä tiedän, että tässä se on, elämäni tärkein ja paras asia. Meillä ei oikeasti olisi kiire mihinkään, mutta miksi, miksi se vain painaa minua. Että en minä tahdo seikkailla, en tahdo matkustaa, tahdon yövalvontaa, kakkavaippoja, hermoromahduksen, minä itse-lapsen, siitä angstiteinin, rakkaan mieheni rinnalleni jakamaan sen kaiken

Eikä oikeasti ole edes kiire. Minä 22, mies 23. Ja meillä kaikki näkemättä ja kokematta yhdessä. Mies ei ole koskaan asunut edes naisen kanssa. Tosin toukokuusta elokuuhun asuttiin yhdessä miehen luona.  Mun vanhemmat tosin odottavat kovasti jo  lapsenlapsia. Mun isäni  kohdalta se paljastui ihan vahingossa, kun isän vaimo lipsautti, että oli puhellut, että milloinkahan  sieltä tulee vauvauutisia. Ja ei muuten helpota yhtään oloa. Että se pienokainen olisi niin tervetullut.

Että mua ottaa päähän elää tässä kämpässä, jossa lattiat on kierossa, suihku tehty entiseen vaatekomeroon, ikkunat huurustuu kylmällä säällä, patterit joko kylmät tai tuliset ja vittu kun minä vaan valitan joka asiasta.