Tein todennäköisesti elämäni suurimman mokan. Menin lukemaan blogia
vauvakuumeesta, jossa tärppäsi ekalla yrittämällä. Tuossa
makaroonilaatikkoa mikrossa lämmittäessäni sain nieleskellä kyyneleitä.
Mä ihan vapisin ja lihaksia kramppasi. Istuin liian kauan koneen
ääressä lukemassa sitä blogia ja jännitin kirjoittajan rinnalla
raskauden kulkua. Pysy siellä, pysy, pysy. Ja itse syön
ehkäisypillereitä, olen tuntenut mieheni vuoden alusta saakka, ei edes
asuta yhdessä (saati edes samalla paikkakunnalla). Ja minä seisoin
ikkunan ääressä ja odotin makaroonilaatikon lämpenemistä ja melkein
itkin.
Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Valmistun 2007 joulun alla.
Koulua on vielä aikamoinen pätkä. No ei edes oikeastaan. Helmikuuhun
asti, sitten alkaa harjoittelu. Virallisesti siis, lukujärjestyksissä,
mullahan se pyörii jo nyt. Opinnäytettäkin aloittelen pikkuhiljaa,
pöydällä odottaa läjä kirjoja, jotka pitäisi lukea. Raportoinnin saan
tehdä sitten ensi keväänä.
Meillä on ollut puhettä häistä kesälle/syksylle 2008. Mutta jos aiotaan
saada myös se kirkko, mikä haluttaisiin, se pitäisi varata ensi keväänä
jo. Ollaanko me valmiita sitten reilun vuoden tuttavuuden jälkeen
päättämään hääpäivä? Reilussa puolessa vuodessa tästä päivästä,
soittamaan kirkkoherran virastoon ja kyselemään kirkosta... Minä
tykkään mieheni perheestä älyttömästi ja mies minun perheestäni.
Kummallakin suht laaja suku, laskeskeltiin että häävieraita tulisi n.
100. Aika isot pirskeet opiskelijoille, vai mitä? Mutta mun ystävät, ne
on jotenkin nihkeästi suhtautuneet tähän rakkauteeni.
Minä. Minä olen onnellisempi kuin koskaan. Ja silti niin helvetin
vajavainen näin yksin ollessani. Että elämääni oikeasti sopisi mies ja
meille pieni perhe. Asunto, jonne pieni ihminen asumaan meidän
kanssamme. Ja voi vittu kun mä vihaan olla niin täynnä vain tätä
vauvakuumetta. Kaikkialla vaan raskaana olevia naisia, kaikkialla
nauravia lapsia. Ja minä niin keskeneräinen ja vaiheessa oleva.
Minä en ota selkoa itsestäni ollenkaan. Mies pyytää jättämään pillerit
jo kokonaan pois. Mutta herra jumala, meillä ei ole yhteistä kotia
edes, koulun loppumisesta ei vielä tarkkaa aavistusta, tulevaisuuden
työpaikastakaan valmistumisen jälkeen mitään tietoa. Me ei olla
kihloissa ja toisaalta pelottaa että mitä muut ajattelisi jos
pamautettaisiin näin lyhyen seurustelun jälkeen kihloihin. Minä tiedän,
että tässä se on, elämäni tärkein ja paras asia. Meillä ei oikeasti
olisi kiire mihinkään, mutta miksi, miksi se vain painaa minua. Että en
minä tahdo seikkailla, en tahdo matkustaa, tahdon yövalvontaa,
kakkavaippoja, hermoromahduksen, minä itse-lapsen, siitä angstiteinin,
rakkaan mieheni rinnalleni jakamaan sen kaiken
Eikä oikeasti ole edes kiire. Minä 22, mies 23. Ja meillä kaikki
näkemättä ja kokematta yhdessä. Mies ei ole koskaan asunut edes naisen
kanssa. Tosin toukokuusta elokuuhun asuttiin yhdessä miehen
luona. Mun vanhemmat tosin odottavat kovasti jo
lapsenlapsia. Mun isäni kohdalta se paljastui ihan vahingossa,
kun isän vaimo lipsautti, että oli puhellut, että milloinkahan
sieltä tulee vauvauutisia. Ja ei muuten helpota yhtään oloa. Että se
pienokainen olisi niin tervetullut.
Että mua ottaa päähän elää tässä kämpässä, jossa lattiat on kierossa,
suihku tehty entiseen vaatekomeroon, ikkunat huurustuu kylmällä säällä,
patterit joko kylmät tai tuliset ja vittu kun minä vaan valitan joka
asiasta.
sunnuntai, 1. lokakuu 2006