Tahdon alkaa kierrättämään. On jotenkin ihan karmaiseva, että tuossa pihalla, autotien tuntumassa, nököttää harmaa jäteastia, johon tämän kommuunin asukkaat syytävät kaikki roskiin menevät tavarat. Lehdet, roskat, vaatteet, astiat, sängyt, patjat, peitot. Porukkaa muuttaa tästä tiheästi ees taas, joten muuttajat jättävät sitten tarpeettomat huonekalutkin nojailemaan tuohon surullisen harmaaseen jäteastiaan. Taidan itsekin jättää keittiön pöydän nojailemaan siihen. Jotenkin näyttävä lähtö tästä on siis suoritettava. Uudessa asunnossa tahdon aloittaa uuden elämän ja aion myös alkaa kierrättämään. Ilmoitinkin jo tomerasti rakkaalleni, että uuteen asuntoon parkkeeraa myös lehtikori, josta kiikutamme sitten lehdet paperin keräykseen. Biojätteetkin lajitellaan sitten uudessa kodissa.

Tekisi mieli alkaa myös kasvattamaan esim persiljaa purkissa ja ituja. Ituja popsin joskus teininä kovastikin, se oli äitin suuri villitys. Popsin ituja leivän, jugurtin ja salaattien kanssa. Jännä sinänsä, vaikka en kasvissyöjä olekaan. Onkohan muuten kasvissyöjät oikeasti valveutuneempia luonnosta, kestävästä kehityksestä ja sen sellaisesta. Ainakin eläimistä ja luonnosta he tietävät hirmuisen paljon. Tai siis onhan se ideologiana vahva, eihän se nyt vaan oo sitä, että popsin tässä porkkanaa, että mutsi vetäis herneet nekkuun. Miksi mulla ei ole mitään ideologiaa? Se, että mä marssin kauppaan, ostan sieltä halvinta mahdollista, etten vaan pääsis ylittää budjettia. Lyön kaikki jätteet samaan pussiin ja tuohon harmaaseen surulliseen jäteastiaan.

Ja mä muutenkin oon niin hemmetin kulutuskeskeinen. Mä kuolasin eilen Ikean sivuston kalusteita ja bongasin jo koko olohuoneen kalusteet sieltä sohvia lukuunottamatta. Mattokin löytyis Netanttilasta... Ja niin suolasen hintainen mattokin, mutta niin kuolettavan hyvän näköinen. Oikeesti ärsyttääki jotenkin ajatella, että murehdin siitä etten lajittele jätteitä ja tahdon ostaa uutta. Tosin mun kalusteet sänkyä lukuunottamatta on kaikki kirpparilta haalittuja. Ja mä en oikein oo kirppari-ihminen. Joskus löytää tosi hyviä vaatteita, mutta sitten miettii että mitä hemmettiä ihmiset joskus aattelee, kun ne kuskaa sellasia riepuja kirppareille, että niistä paistaa päivä jo läpi. Kierrätys on ihan jees, mutta ei kait sitä voi ikuisuuksiin samaa kamaa kierrättää, joskus se on vaan raaskittava heittää kamat roskiin. Keksinkin juuri, että taidan viedä tuikkusysteemit ja astioita eläinsuojeluyhdistykselle, niin he saavat kirpputorilla myydä ne sitten ja ottaa tulot itselleen. Tuikkusysteemit voivatkin mennä talven aikana kivasti kaupaksi kirppareilla.

Sitten mä oon miettiny äitiä, isää ja mummoa. Että pitäis nähdä enemmän ja olla enemmän yhteydessä. Soitella ja silleen. Mummin kanssa aina soitellaan, juoruillaan vaan kaikista sukulaisille tapahtuneista asioista. Isän luona oonkin käyny useasti nyt rakkaan kanssa. Äitin luona harva se päivä. Mummi asuu 300 kilsan päässä, äiti täällä ja isä siellä missä rakas asuu. Että sillälailla ovat lähellä. Mutta siltikin niihin on niin etäiset välit, että ne pirulaiset pääsevät yllättämään sillä että ovat vanhenneet. Missä hemmetin välissä? Isälläkin on jo harmaata hiuksissa, vaikka se on vasta 46. Äiti täyttää ens keväänä 50 ja se pääsi selän takaa säikäyttämään tällä uusimmalla uutisellaan kasvaimen pelosta. Isä sairastaa verenpainetautia ja aikuisiän diabetesta. Äitillä on alhainen hemoglobiini ja sen veri ei tahdo hyytyä. Mummilla reistaa jalat ja diabetes vaivaa sitäkin. Minä tahtosin pitää niistä huolta. Minä en koskaan ajatellut, että vanhemmat vanhenee. Aina minä ajattelin, että entä sitten kun he ovat poissa. Kelle minä soitan, kerron iloisia uutisia. Ja minä olen työntänyt aina ne ajatukset pois. Ja isomummikin kuoli syyskuussa, niin minä kaipaan häntä vieläkin. Vaikka en tarpeeksi. Pitäisi kai kantaa surun viittaa harteilla. Mutta minusta tuntuu, että minä jysähdän paikoilleni, minä tukehdun, minä en pysty ajattelemaan itseäni ilman vanhempiani. Että antaisin ajan liukua heidän poismenon jälkeen, surun hellittää, unohtaa. Niinkuin unohdan kaikki muut kuolleet sukulaiset. Vain jouluna sytytän kynttilän. Milanossa sytytin kynttilän Il Duomossa sukulaisilleni taivaassa. Mutta minusta tuntuu, että tukahdun ajatukseen ja se pitäisi käsitellä jotenkin.