Tahdon alkaa kierrättämään. On jotenkin ihan karmaiseva, että tuossa
pihalla, autotien tuntumassa, nököttää harmaa jäteastia, johon tämän
kommuunin asukkaat syytävät kaikki roskiin menevät tavarat. Lehdet,
roskat, vaatteet, astiat, sängyt, patjat, peitot. Porukkaa muuttaa
tästä tiheästi ees taas, joten muuttajat jättävät sitten tarpeettomat
huonekalutkin nojailemaan tuohon surullisen harmaaseen jäteastiaan.
Taidan itsekin jättää keittiön pöydän nojailemaan siihen. Jotenkin
näyttävä lähtö tästä on siis suoritettava. Uudessa asunnossa tahdon
aloittaa uuden elämän ja aion myös alkaa kierrättämään. Ilmoitinkin jo
tomerasti rakkaalleni, että uuteen asuntoon parkkeeraa myös lehtikori,
josta kiikutamme sitten lehdet paperin keräykseen. Biojätteetkin
lajitellaan sitten uudessa kodissa.
Tekisi mieli alkaa myös kasvattamaan esim persiljaa purkissa ja ituja.
Ituja popsin joskus teininä kovastikin, se oli äitin suuri villitys.
Popsin ituja leivän, jugurtin ja salaattien kanssa. Jännä sinänsä,
vaikka en kasvissyöjä olekaan. Onkohan muuten kasvissyöjät oikeasti
valveutuneempia luonnosta, kestävästä kehityksestä ja sen sellaisesta.
Ainakin eläimistä ja luonnosta he tietävät hirmuisen paljon. Tai siis
onhan se ideologiana vahva, eihän se nyt vaan oo sitä, että popsin
tässä porkkanaa, että mutsi vetäis herneet nekkuun. Miksi mulla ei ole
mitään ideologiaa? Se, että mä marssin kauppaan, ostan sieltä halvinta
mahdollista, etten vaan pääsis ylittää budjettia. Lyön kaikki jätteet
samaan pussiin ja tuohon harmaaseen surulliseen jäteastiaan.
Ja mä muutenkin oon niin hemmetin kulutuskeskeinen. Mä kuolasin eilen
Ikean sivuston kalusteita ja bongasin jo koko olohuoneen kalusteet
sieltä sohvia lukuunottamatta. Mattokin löytyis Netanttilasta... Ja
niin suolasen hintainen mattokin, mutta niin kuolettavan hyvän
näköinen. Oikeesti ärsyttääki jotenkin ajatella, että murehdin siitä
etten lajittele jätteitä ja tahdon ostaa uutta. Tosin mun kalusteet
sänkyä lukuunottamatta on kaikki kirpparilta haalittuja. Ja mä en
oikein oo kirppari-ihminen. Joskus löytää tosi hyviä vaatteita, mutta
sitten miettii että mitä hemmettiä ihmiset joskus aattelee, kun ne
kuskaa sellasia riepuja kirppareille, että niistä paistaa päivä jo
läpi. Kierrätys on ihan jees, mutta ei kait sitä voi ikuisuuksiin samaa
kamaa kierrättää, joskus se on vaan raaskittava heittää kamat roskiin.
Keksinkin juuri, että taidan viedä tuikkusysteemit ja astioita
eläinsuojeluyhdistykselle, niin he saavat kirpputorilla myydä ne sitten
ja ottaa tulot itselleen. Tuikkusysteemit voivatkin mennä talven aikana
kivasti kaupaksi kirppareilla.
Sitten mä oon miettiny äitiä, isää ja mummoa. Että pitäis nähdä enemmän
ja olla enemmän yhteydessä. Soitella ja silleen. Mummin kanssa aina
soitellaan, juoruillaan vaan kaikista sukulaisille tapahtuneista
asioista. Isän luona oonkin käyny useasti nyt rakkaan kanssa. Äitin
luona harva se päivä. Mummi asuu 300 kilsan päässä, äiti täällä ja isä
siellä missä rakas asuu. Että sillälailla ovat lähellä. Mutta siltikin
niihin on niin etäiset välit, että ne pirulaiset pääsevät yllättämään
sillä että ovat vanhenneet. Missä hemmetin välissä? Isälläkin on jo
harmaata hiuksissa, vaikka se on vasta 46. Äiti täyttää ens keväänä 50
ja se pääsi selän takaa säikäyttämään tällä uusimmalla uutisellaan
kasvaimen pelosta. Isä sairastaa verenpainetautia ja aikuisiän
diabetesta. Äitillä on alhainen hemoglobiini ja sen veri ei tahdo
hyytyä. Mummilla reistaa jalat ja diabetes vaivaa sitäkin. Minä
tahtosin pitää niistä huolta. Minä en koskaan ajatellut, että vanhemmat
vanhenee. Aina minä ajattelin, että entä sitten kun he ovat poissa.
Kelle minä soitan, kerron iloisia uutisia. Ja minä olen työntänyt aina
ne ajatukset pois. Ja isomummikin kuoli syyskuussa, niin minä kaipaan
häntä vieläkin. Vaikka en tarpeeksi. Pitäisi kai kantaa surun viittaa
harteilla. Mutta minusta tuntuu, että minä jysähdän paikoilleni, minä
tukehdun, minä en pysty ajattelemaan itseäni ilman vanhempiani. Että
antaisin ajan liukua heidän poismenon jälkeen, surun hellittää,
unohtaa. Niinkuin unohdan kaikki muut kuolleet sukulaiset. Vain jouluna
sytytän kynttilän. Milanossa sytytin kynttilän Il Duomossa
sukulaisilleni taivaassa. Mutta minusta tuntuu, että tukahdun
ajatukseen ja se pitäisi käsitellä jotenkin.
torstai, 30. marraskuu 2006