Aloitin maanantain lahjakkaasti lintsaamalla koulusta markkinoinnin tunnit. Eilispäivä kun meni hieman puhallellessa raskaasti ja päikkäröidessä kullan kainalossa, niin koin parhaaksi levätä vielä tämän päivän rakkaan kanssa. Lähdin sitten iltapäivällä kohti opiskelukaupunkia ja minua kyllä kiukutti ihan suunnattomasti tulla tänne taas. Kai se on sitten ihan normaalia, että kun on oma rakas toisaalla ja oma kotikin oikeasti siellä, niin ei se vaan hyvältä tunnu tulla väkisin yrittämään tätä koulun käyntiä tänne. Tässä räjähtelee sitten hermot äidinkin kanssa. Äiti on joutunut juomaan jotain sairaalan litkuja, koska on menossa tähystykseen. Niin hän on aika heikossa kunnossa sitten, kun ei saa kunnolla syödä. Hän sitten purkaa omat tuntonsa minuun. Kait se on hyvä niinkin, että päästää pihalle kaikki höyryt, kun ne on tullakseen. Mutta jotenkin se tuntuu niin pelottavalta, että hänestä tuleekin yhtäkkiä hirvittävän vaativa, raivoissaan oleva vapiseva ihminen. Ja tottakai minä yritän auttaa, koko ajan. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Mutta ei se aina onnistu. Kun on koulua kovasti, tenttejä molemmilla. Rahat tiukilla, kun kumpikin opiskellaan. Niin sitä pyöritään saman katon alla ja hätä tulee, kun oma riittämättömyys tulee esille. Ettei voikaan auttaa. Vaikka tahtoisi.

Juhlat olivat todella menestyksekkäät. Kaikki tykkäsivät ja koko asuntomme täytti iloinen puheenpulputus lauantaina ja jokainen sai syödä vatsansa täyteen. Rakkaan kanssa tänä aamuna söimmekin sitten viimeiset rippeet lauantain juhlamenyystä. Kotibilettelimme puoli yhteen saakka jonka jälkeen hurautimme isolla sakilla keskustaan rockbaariin. Siellä sitten tuli nojailtua omaa rakasta vasten ja tanssittua ihan rajusti koko yön valomerkkiin saakka. Pidin korkeita korkoja pitkästä aikaa ja sunnuntai aamuna en meinannut tunnistaa nestemäisiä turvonneita varpaitani. Karmaiseva näky ja kipukin niissä. Saimme paljon kiitosta juhlistamme ja ajattelin kyllä että voisin järjestää useamminkin. Hyvin yksinkertaisista aineksistakin pystyy näköjään saamaan aikaiseksi noinkin isolle porukalle riittävästi.

Hainkin sitten opintolainaa, koska lauantain kauppareissun vuoksi onnistuin saamaan tilini taas vaihteeksi pari euroa miinukselle. Muistinkin tänään, että tässä kevään aikana pitäisi varmaan tulla se perintöosuuskin isomummon kuolinpesästä. Laitan säästöön sen rahan.

Kesäksi suunniteltiin ystävien kanssa, että tekisimme iskun laivalle. 22 tunnin risteilylle Tallinnaan ja jättäisimme uroot kotiin. Olisi erittäin kivaa. Reissukärpänen puree muutenkin taas ja kovaa. On outo juttu, kun viime vuonnakin kun heitin pillerit pois aloin haluamaan kaikkea radikaalia ja extremeä. Silloin lähdin vaihtoon ja lähdin parisuhteestani uuden ja nykyisen ihanan suhteeni vuoksi. Nyt taas tahtoisin laivalle, ulkomaille, leikata hiukset rajusti ja päästä kosmetologin käsittelyyn. (no joo, katoin huippumallit tänään ja voi jestas jos mustakin sais saman luokan kuvatuksen, niin voih).

Minä siksi olenkin alkanutkin pelätä, että muutunkohan minä liian itsekkääksi. Niinkuin vauvahaaveetkin. Ei ne mihinkään ole kadonnut. Mutta sitten toisaalta mä huokaan joka kerta helpotuksesta, kun tietää, että kumi on pysynyt ehjänä. Että sitä on niin lähellä "vahinkoa" ja unelmaa. Ei kait se itsekästä ole, jos päättää omasta vartalostaan ja elämästä, ettei ehkä vielä tahdo lasta. Mutta ei se lapsi siis siltikään tähän paikkaan putkahtaisi. Mies painii samojen ajatusten kanssa koko ajan. Ja me ei sitten pystytä edes asiasta puhumaan. Nytkin hän avautui humalassa minulle lauantaina, ettei ehkä tahdo kanssani kihloihin vielä vuoden sisään, eikä tahdo ajatella lasta. Silti se on niin hemmetin vahvasti meidän molempien mielessä koko ajan, että sitä ajattelee vaan entistä enemmän kun sen kieltää itseltään. En minäkään sitä tiedä olenko vuoden lopussa valmis kokeilemaan onneamme. Mutta minuun sattuu uskomattomasti, kun mies sanoo humalassa, mitä hänen päässään liikkuu. Kun on kuitenkin sovittu, että katsotaan päivä kerrallaan sitten että onko todella hyvä aika. Ihan niinkuin hän halveksisi minua, kun pääsee heikolla hetkellä ryttäämään minun unelmani. Tai en mä edes tiedä onko se nyt niin ajankohtaista. Oon päässy ajattelemaan sitä silleen, että katsellaan sitten vuoden loppupuolella.

Niin toinen sitten sanoo, että joo ja kohta että ei ehkä sittenkään. Onhan se tietenkin normaalia, että painii ajatusten kanssa. Mutta pahaa se tekee minulle ja meille molemmille. Että oikeasti pyörii ajatus asian ympärillä, joka juuri nyt ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta tekee meidän välille järkyttävän ison kuilun. Ja jos ajatus lapsesta repii meitä jo eri suuntiin, niin entäs sitten lapsi oikeasti? Että kumin jättäminen pois välistä tuntui hyvältä silloin, mutta kun mun masu pyöristyy niin isiä alkaa kauhistuttaa päivä päivältä enemmän. Ja sitten kun kaikki tietää että tahdon lapsen. Niin se nauru vaan, että hei, romut torveen ja paisumaan pullataikinaksi. Ja mä hermostuin ihan täysin, että kuulkaa, se on monesti just niin, että monet tahtoo vaaleanpunaisen kurttuisen vauvan. Ne jotka vaan siis vauvakuumeilee vauvan vuoksi. Mutta mä haluan edelleenkin lapsen, joka kasvaa teiniksi, niittaa naamaansa lävistyksiä, kuuntelee liian isolla paskaa musaa ja raahaa kotiin poikaystäviä/tyttöystäviä ja joiden epäonnisia seksikokeiluja joutuu valitettavasti kuulemaan. Mä haluan äidiksi ja kasvattaa lapsen. Mieheni kanssa.

Itkettää ihan. Vituttaa suunnattomasti. Jos siitä ei pysty puhumaan ees ku kännissä... Siksi käskin miehen pitämään turpansa kiinni koko asiasta, koska en halua että mua satutetaan yhtään enempää. Ja kun sitä tosissaan yrittää tuoda ystäviä tärkeäksi osaksi elämäämme, kutsua heitä kylään, viettää aikaa ja keksiä todellakin kaikkea muuta ajateltavaa. Niin se ei vaan auta. Mä en tiedä miten päin ois hyvä. Ois kiva olla kotona ja jutella asioista ja katsella miten tilanne kehittyy. Ja sitten ku se ei kuitenkaan muutamassa päivässä kehity, niin vituttaa olla siellä ja vituttaa just lähteä, jos lähentyy jotenkin ees puheissa ja teoissa parisuhdekeskeisemmäksi viikonlopun aikana.

Vittu argh. Argh! (tästä ei pitäny ees tulla valituspostaus, koska mulla oli kiva fiilis edellisen postauksen kommentista ja viikonlopun juhlista, mutta tajunnan virta heitti eteen taas tuon lauantai-illan baarikeskustelun. vittuvittuvittuvittu vittu!)