Loma loppui sitten reissuun veljen luokse. Oli erittäin mukava viikonloppu, varsinkin kun katseli laitamyötäisessä kulkevaa reserviin palannutta pikkuveljeä. Pyhä lupaus uuden vuoden krapulassa pidätteli minua edelleen, mutta sorruin juomaan kuitenkin pohjille 3 sidukkaa ja baarissa yhden paukun. Rakas tilasi sen tiskillä suunnilleen näin: vaemolle jotain juotavaa. No, sain vadelman makuisen drinkin ja ihan hyvää se oli. Olimme myös koiranäyttelyssä viikonloppuna seuraamassa agility-kisaa, jossa veljen ja hänen avokkinsa koira kisasi. Vaihtelua elämään, en ole ennen käynytkään koiranäyttelyssä.

Heräsin tänä aamuna puoli seitsemän aikaan ja lähdin uimahallille. Uiskentelin 750 metriä ja kävelin sitten kouluun kolme kilometriä uimareissun jälkeen. Koulua olikin tänään sitten puoli yhdeksään saakka illalla, että nyt voin tunnustaa olevani katkipoikkiväsynyt. Huomenna olisi tarkoitus mennä uimaan koulun jälkeen, toivottavasti saan aikaiseksi. Lisäksi olen pysytellyt aika tiukassa ruokavaliossa, siis paljon kasviksia, marjoja ja hedelmiä ja pitänyt huolta että saan tarpeeksi proteiinia ja välttänyt vähän niitä hiilareita kuitenkin. Nappailen niitä monivitamiineja, kalsiumpuristetta (jossa kalsiumia, magnesiumia ja a ja d- vitamiinia) ja omega3 edelleen päivittäin. Vatsa toimii erittäin hyvin, mikä on mulle niin kuin jumalan lahja. Mutta en nyt ala kertoilemaan sen syvällisemmin sitten tuosta puolesta.

Rakkaan kanssa sitten keskustelimme ei niinkään rakentavasti tästä meidän elämäntilanteestamme. Tuntemuksista, toiveista ja peloista. No siihen ajauduttiin vahingossa, kun rakkaani tunnusti riitelyyn löytyneen syyn. Mä että mikä riitely, missä, kuka meillä riitelee? Mutta kuulema nassukkaiseni alkaa ottamaan kaaliin välillä. No, onhan se varmaan totta, että kun homma on ihan uutta, niin se säikäyttää. Mutta siitä pitäis sitten puhua. Kun mää elän luulossa, että kaikki on ok, mitään ei tarvitse muuttaa ja tulevaisuutta suunnitellaan niinkuin nyt ollaan suunniteltu. Mutta se kuitenkin onkin sitten rakkaalleni liikaa.  No jotenkinhan se loukkasi. Tiedättehän, että kun olet elänyt kuplassa ja se poksahtaa rikki. Mutta kun miettii, että itsekkäästi minä asetin jotenkin parasta ennen päiväyksen meidän kahden keskiselle ajalle, että se sitten loppuu kun meitä on kolme. Olipa karmeasti ilmaistu, siis saahan sitä aikaa jos haluaa, mutta kyllä kait nyt kaikki lapsiperheelliset tietää, että on mentävä lapsen ehdoilla, ennen kuin päättää lähteä vähän partyilemaan.

Niin piti alkaa itsekin miettiä vähän asioita. Tänään uiskennellessa ja kouluun kävellessä tuntui oikeasti nyt hyvältä. Hiljaista, ei paineita mistään. Ja taas on välimatkaa viikoilla 75 kilometriä. Palasin siis opiskelukaupunkiini, asustelen äitin luona viikot. (Ja ei, en asu ilmaiseksi, maksan ruuasta, tiskaan ja autan kaikin mahdollisin tavoin ja ennen kaikkea olen seurana äidille). Ja tuntui, että pitäisi lakata painostamasta perheen perustamisella, pitäisi lakata miettimästä joka päivä kaikkea tätä, sillä se oikeasti syö meidän välejä. Asettaa paineita, eikä päivä kerrallaan eteneminen ole mitenkään enää mahdollista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin luopunut toiveista tai suunnitelmista. Niiden pitäisi nyt antaa vain kypsyä. Ja olisihan minun pitänyt jotenkin odottaa, että tämä yhteenmuuttaminen vie aikaa, eikä alkaa 4 viikon jälkeen suunnittelemaan perheen lisäystä. En osannut mennä yhtään perustasolle, vaan ajattelin meidän kahden asioita eteenpäin. Mutta kun mies elää nyt ensimmäistä kertaa naisen kanssa saman katon alla, niin kait minun pitäisi jo tajuta, että jarrua jarrua... Huoh, mutta kun ei vaan aina mee perille.

Äiti juoksentelee seuraavan viikon sisällä kolmella eri lääkärillä. Ne alkavat nyt sitten todenteolla tutkimaan sitä (mä en sano sitä sanaa, mä en pysty) juttua, mikä sillä ehkä on suolistossa. Se pistää pelottamaan. Olen täällä niin turvassa, äidin luona. Äiti kysyy juonko aamukahvia, jos laittaa aamulla sitten tippumaan, että heräisin kahville. Ja siinä, niin elävänä ja nauravana. Minä toivon ja rukoilen kovasti, että kaikki menisi hyvin. On niin ikävä siskoakin ja veljeä.

Ihan muuten huomioksi, niin kuunnelkaapa Vesa-Matti Loirin Ivalo-levy. Erityisesti minua pisti itkettämään ja mietityttämään Tehosekoittimen cover-kappale hetken tie on kevyt Veskun esittämänä (no, ookoo, oltiin pikku sievässä baarin jälkeen aamuviiden aikaan veljen kanssa sitä kuuntelemassa, mutta kuitenkin). Mä en vaan kestä veljeä humalassa. Siinä on mies, joka kuuntelee sydämen auki repivää musiikkia humalassa ja muistelee kipeää menneisyyttä. Antaisi jo anteeksi... Minäkin annoin, kun oli pakko kasvaa ymmärtämään, ettei kaikki ole muutettavissa vaikka haluaisi.