Opintoni ovat siinä vaiheessa, että toiseksi viimeisen lukuvuoteni urakointi on nyt päättynyt. Suoritin tänään viimeisen tenttini ja seuraavan kerran istun lehtiön ääreen ensi syksynä. Tarkalleen joskus syyskuun paikkeilla. Muistan tammikuun alun ahdistuksen, että tämä päivä ei tasan tule kyllä ikinä. Mietin, että kuolema korjaa minut seuraavan 6 viikon aikana. Mutta vahvasti elossa ollaan, kertakaikkisen helpottuneina ja niin motivoituneina! Mä en tajua, nyt mulla ois opiskelumotivaatiota vaikka muille jakaa. Mutta kun ei tarvitse opiskella. Todennäköisesti aloitan kyllä opinnäytteen kirjoittamisen tässä kevään aikana, mutta muuten ei tarvitse kyllä sitten panostaa. Hieno olo. Arvosanoja en ole saanut vielä, muutama puuttuu. Pelkään pahoin, että yksi tentti ainakin menee uusintaan. Joulun alla tenttimäni kurssi meni myös uusintaan, ensimmäinen tentti koko opiskeluhistoriassani, mikä ei mennyt läpi. Mua harmitti silloin ihan sikana, kun sain sen nollan siitä. Mutta päätin, että en mä sitä pysty uusimaan ennen ensi syksyä. Ei olisi kertakaikkiaan riittäny rahkeet enää ottaa paineita siitä tässä keväällä kaiken tenttihärdellin päälle. Syksyllä siis ehdin panostaa, kun on selvästi väljempää.

Soitin tiistaina sinne mun työpaikalle. Ja aivan helvetinmoine show siitä sitte tuli. Toimitusjohtaja ei ole samassa kaupungissa missä mun tuleva toimipisteeni on. Joten hän ei muistanut tarkkaa osoitetta, vaan kaupunginosan. Ei paljon auta, kun oon ihan uusi tässä kaupungissa. Eikä hän osannut tarkoin sanoa mitä työtehtäväni ovat, sillä edessä on niin paljon tehtävää. Mainitsin kuitenkin palkkavaatimukseni ja ajattelin, että mun on pakko saada se palkka mikä mulle liiton mukaan kuuluu. Oon kuitenki opiskellu ansiotasoni eteen, joten se mun kuuluu kyllä saada. Työnantaja myötäili aika hyvin ehdotustani ja sanoi että loppuansiot on sitten aivan minusta kiinni. Mitähän sekin niinku tarkoitti? Että usko unelmiis, tuloksen mukaan sulle ropoja jaetaan... Ja siitäkös sitte iski paineet... Että työelämään pitäis päästä kiinni, saada tuloja, säästää ne. Ostaa auto, saada lainaa siihen... Että jos mä oonki ihan paska työntekijä ja joudun täysin provisiopohjaiselle palkalle, niin en tienaa niinku ikinä.

Ja muutenki on ollu ahistuksia ilmassa välillä. Että mun pitäis olla nyt lähes rautainen ammattilainen. Paskanmarjat. Mä oon teoriaa joo oppinut, nyt pitäis päästä mestari-kisälli tyyliin oppimaan. Odotan toisaalta ihan hirmu innoissani, että mitä mun eteen tästälähtien tulee. Oon omalla vastuullani, mutta jotenkin se tuntuu hyvältä, että joku muu ohjaa mua. Tuo koulu on tuntunu niin itsenäiseltä, että alkaa pää hajota jo omiin päätöksiin ja ehdotuksiin. Tahdon vaan olla toisten ohjailtavana hetken. Tuota en ois koskaan uskonu kyllä sanovani.

Oon myös kunnostautunut yhteydenotoilla ystäviini. Innostuin tuossa ystävänpäivän kunniaksi lähettämään korttejakin, mutta myös tekstailin (mun mielestä se on mautonta, mutta ajatus on kuitenkin, että muistaa jollain tavalla) ja lähetin sähköpostia. Yllätin monet kuulema yhteydenotolla. Joo, tunnustan. Olen laiska ja olen saamaton. Välillä en jaksa, en halua, eikä mua ees kiinnosta. Välillä unohdan ja olen täysin tyytyväinen kun elämä pyörii minun ja mieheni navan ympärillä. Ajattelen, että se on vaativaa raapustaa viestejä tai maileja. Tekstarit maksaa ja mailien naputus on tylsää. Kertoo samaa virttä jokaiselle erikseen. Kun vaan kehtais niin vois suunnilleen lähettää sen yhden mailin jokaiselle vuorotellen. Olen mauton, itsekeskeinen ja niin kylmä. Mutta vaan noin 80 % ajasta. Kyllä mä välillä kaipaan ystäviäni. Ja mietin toki, että miksi he eivät itse ota sitten yhteyttä, jos minua niin kaipaavat. Mutta sitä sais syytellä toisiaan loppuelämän. Mä otin yhteyttä, otan kuitenki aina, vaikka siihen meniskin vaikka vuosi. En silti pyyhi muistiani puhtaaksi ihmisistä joilla on ollut tärkeä merkitys mun elämässä.

Olin kummityttöäni ilahduttanut kovasti lähettämällä ystävänpäivä kortin. Neiti täyttää ensi kuussa 3 vuotta ja on se näköjään pieni ilo suurikin. Oli kovasti kuulema ilahtunut postikortista, joka tuli hänelle itselleen.  Pitää siis keksiä joku lahja kummitustytölle.

Hyvänä verukkeena hissillä ajeluun ja rappujen välttämiseen on ollut eilinen verenluovutus. Olen häpeilemättä huristellut hissillä. Laiska minä. Mutta sovin kuitenkin illaksi kävelylenkin ystävän kanssa, lähdetään tutkimaan aluetta jolla ensi viikolla alkava työpaikkani on. Uimaan pitää päästä kyllä heti, kun nämä monsuunit on lakanneet. 6 monsuunipäivä menossa ja loppumaisillaan ovat... Onneksi.