Sitä tämän täytyy olla, en keksi muutakaan. Kaikki vaan ahistaa, on vaan niin valkoista kaikkialla. Ulkona ja sisällä asunnossa. Hermostuttaa, kun ne Ikean kalusteet eivät oo vielä tulleet, niitä siis pitää odottaa ne kaksi viikkoa. Mutta tuntuu, että niiden siis pitäis olla täällä. Antaisi vähän lämpöä tähän valkoiseen olohuoneeseen. No on täällä punaistakin paljon. Kiva yhdistelmä. Sitten tulee mustanruskeat kalusteet tähän. Jotenki vaan niin avara ja ankea tämä koti. Ihan niinku tyhjä.

Mä en pysty keskittymään mihinkään. Ärsyttää, kun ei oo mitään tekemistä ja ei sitte kuitenkaan jaksa tehä mitään. Katsoo telkkarin kanavat läpi ja ne lässyttävät bongaa pylly- juontajat tuhansine euroineen ärsyttävät suunnattomasti. Oisko niinku unelmaduuni päästä mainostaa: nonii kaikki te siellä television ääressä, mikähän mahtaa olla tämä sana? (ruudussa lukee karsapaali) Joo-o, kaikki mussukat siellä kotikoloissanne viltin alla, nyt luurimet käteen ja kertomaan mikä tämä vihreä puunnäköinen vihannes mahtaa olla. Tienaa tonni, oli kiintee taikka hylly, bongaa sinä pylly. Ja sitte mä kuitenki makaan velttona lattialla ja katselen niitä tiinoja, jonnia, teroja, joiden elämän tienesti on naamamarkkinointi telkkarissa. Vittu mä en kestäis.

Ja sitte mä edelleenki luen tuota Pamela Des Barresin Kuumana Bändiin kirjaa. Mä oon sitä sieltä joulusta asti varmaan säilöny tuolla hyllyssä, unohtanu koko teoksen tonne. Kiva kirja, eroottinen kyllä mielestäni. 60-luvun hippityttö painaa huumepäissään miehiä ja vähän kait naisiaki tavalla ja toisella. Mutta mä en vaan jaksa sitäkään. Jotenki masentavaa käännellä sivuja, lukea elämänkertaa pirskahtelevasta tajunnanlaajentajien täyttämästä elämästä ja seksistä. Ei vaan jaksa.

Ja sitte sitä miettii, että ois kiva maalata tai sanottaa. Mutta on jotenki niin tyhjä vaan. Piirtää kiehkuran paperiin kahvikupin ääressä ja miettii seuraavaksi, että voi jestas, alkaakohan tää kahvi paskattaa mua. Niinku se ois jotenki elämäntyö sekin. Suoliston toiminnan tae. En mä tiiä, mietin ihan pimeitä juttuja.

Ihan niinku ois vetäny töpselin itsestään irti. Ei vaan jaksa. Kertakaikkiaan ihan tyhmä juttu. Menin siitä eilisestä tentistä niin maihin, että se laukas migreenin. Juttelin mä mutsin kanssa siitä, kuinka tää elämä tuntuu painavan mut välillä niin vitun kasaan, ettei jaksa näitä vastoinkäymisiä. Sitä, ettei riitäkään. Ja äiti sanoi, ettei tartte riittää. Että pitäis ymmärtää välillä jarruttaa. Nauttia siitä, mitä on saavuttanu. Koska oon äitin mielestä saavuttanu kovasti jo. Koulua ei tosiaan oo kuin kaksi kurssia enää, yksi uusintatentti ja opinnäytteen aloittaminen. Ja mä sitten avauduin ihan kaikesta. Petetyistä lupauksista ja odotuksista ja kaikesta. Äiti kuunteli ja silitti mun päätä. Mä rakastan äitiä.

Kaveri kutsui käymään huomiseksi. Ei olla nähty kahteen vuoteen ja hänellä on nyt lapsi. Pieni, kuukauden ikäinen, lapsi. Varmaan sekoan ihan täysin. Tai sitte vierotun. Eilen istuin sohvalla äidin asunnolla auringon paisteessa lukemassa tenttiin ja pysähdyin siihen vauvakuumeen-äidinrakkauden tunteeseen. Että joskus senkin aika. Mutta ei se hyvää tee, että asettaa itelleen hirveitä odotuksia. Menee vaan hermo ja pettyy. Että jos vähitellen. Miettis omia asioita vaan eikä huolehtis kaikkien muidenki siinä sivussa. Äiti sano, että ihmirakkaus on mun pahekin. Että on niin ystävällinen kaikille. Paraskin puhumaan.

Mä oisin halunnu pulkkamäkeen tänään. -30 astetta pakkasta, ei sitte menty. Mä oisin halunnu pukea itteni toppavaatteista punkeroksi michelin mieheksi. Mutta miehellä ei oo toppavaatteita. Ois paleltunu. Mua harmitti. Ihan niinku lapsena harmitti, ku isä jäi vaan sohvalle nukkuu, eikä päässy pulkkamäkeen tai joulunavajaisiin. Miksi nää ikävät muistot aina nostaa päätään tämmösinä hetkinä. Että masentuu ihan valtavasti, ku pikku jutusta paisuu suuren suuri, kun muistelee kaikkia pahoja juttuja.

Kuu valvotti mua viime yönä. Heräsin neljän-kuuden välillä suunnilleen vartin välein ja kävin veskissä. Koko kämppä oli ihan valoisa kuunvalon takia. Tekee hermostuneeksi sekin. Kun on kova pakkanen ja ihan kirkasta, pimeetä. On niin pienen oloinen kovan pimeyden alla. Näin painajaisia koko tuon välin, vaikka nukuin niin lyhyissä pätkissä. Heräsin kun potkin peittoa ja sänkyä.

On ihan pöhöttyny olo ja naama tuntuu rasvoittuvan, vaikka sitä pesee aamuinilloin. Enkä oo salilla käyny viime torstain jälkeen. Pitäis täältä kotikaupungista nyt löytää sitte sali millä käydä, ku nythän mä viime viikot kävin opiskelukaupungin salilla. Pitäisköhän kysyy myös sitä mun vauvan saanutta ystävää jos se kiinnostuis... Vai saako vähän aikaa sitte vauvan saaneet, ees liikkua paljon? Loppuuko niillä esim. maidon tulo, jos ne jumppaa itteesä? Vittu, tuoki alkoi masentaa. Että jos jäisi lapsi ilman maitoa sen vuoksi, että mä pakotin äidin jumppaan.

Ja mä lupauduin lähtee baariin huomenna. Ja nyt taas tää globaali sisuksia raapiva ahdistus on niin ylitsepääsemätöntä, että näillä jutuilla taidan saada kenet tahansa hyppäämään junan alle. Ja sitäki mietittiin kavereiden kanssa, että miksi hyppää jonku henkilöauton alle, jos tahtoo tappaa ittesä? Koska siinä ei oo varmuutta kuolla. Että jos on niin tyhmä, että tahtoo heittää henkesä, niin miksei hyppää just jonneki junan alle. Sairasta juttua. Pessimisti ei pety. Enkä mä oo ees pessimisti yleensä. Mä pyrin positiivisuuteen ja avoimeen mieleen. Mutta nyt.... Ei pysty.

Päivän hyvä työ on kuitenkin toiseksi viimeisen tentin teko tälle lukuvuodelle ja miehen avustaminen työnhaussa ja briiffaus työhaastatteluihin. Sillo paisto vielä aurinko ja oli hyvä mieli. Nyt... Ei.