Oon virallisesti maailman noloin naisihminen ja tulen varmasti kantamaan tätä titteliä koko loppuelämäni. Enkä tule koskaan antamaan itselleni armoa sen suhteen, mitä koin tänä päivänä. Kuten kerroin, olin ystävän kanssa ulkona. Kierreltiin vaateliikkeitä ja armeliaasti lupasin pitää huolta lapsesta vaunuissaan samalla kun ystäväni kierteli kapeissa väliköissä etsiskelemässä itselleen vaatteita. En uskaltanut edes koskea vaunuihin ja tunsin oloni ihan järkyttävän ulkopuoliseksi koko maailmaan. Vatsassa lenteli perhosia, minä vain ajattelin, että ehkä minäkin joskus. Tuskin edes olin maapallon pinnalla ajatuksissani. Ihmiset tuijottivat vaunuja ja minä tuijottelin seiniä, jotta välttäisin katsekontaktin ihmisiin.

Sitten; lastenvaateliike. Mä en ymmärtänyt juurikaan niistä puseroista, bodyista, potkuhousuista, haalareista... Kyllä sitä suurinpiirtein tietää miten lapsen sitten pukisi, alimmaiseksi ainakin vaipan. Mä pyörittelin pieniä pöksyjä käsissäni ja kauhistelin samalla housujen pieneyttä, 50 senttiset, kuin lapsen isoutta, kun ajattelee että se sieltä privaatista paikasta pitäisi ulos pukata. Vähättelemättä mitenkään mieheni varustusta, sinne ei sisään eikä uloskaan ole mitään niin suurta mennyt kuin sieltä pitäisi ulos saada. Olin ihan kauhuissani. En vaan osaa, enkä ole edes opetellut.

Sitten, mun mieskin liittyi seuraan töistä päästyään. Mentiin yhdessä syömään... Ja minä taivastelin nälkääni vain, vaikka olin ruokani jo syönyt. Ystäväni katsoi laserkatseellaan mun läpi ja hymyillen tuumasi: "entäpä jos sä olet raskaana". Mä en tienny miten päin olla. Mä tuijotin monttu auki ja hoin vain: "älä pelottele, älä pelottele". Ja tuo vaan sen takia että onnistuisin jotenkin hämäämään. Ystävä kysyi, että mitä pelättävää siinäkin olisi... Ja sitten se saamarin salapoliisi kysyy: oisko se sitte mahdollista että olisit raskaana? Voi pyhä jumala. Laskin katseeni ruoka-annokseen ja sanoin ei. Ystävä tuumasi vain, että ihan selvästi on. Keskustelu loppui siihen paikkaan ja vaihdettiin nopeasti toiseen, kun mies saapui ruoka-annoksensa kanssa ruokapöytään. Kun oltiin syöty, ystävä kysyi tahdonko opetella äitiyttä ja pukea lapselle kypärämyssyn ja myssyn. Lupasin tehdä sen ja otin lapsen syliini. Ystävä pyysi röyhtäyttämään ja nostin lapsen olkapäälle. Enhän minä sitten nähnyt että se vetäisi pienet oksut rinnuksilleen. Mun mies sitten pyytää harsoa ja alkaa pyyhkimään lapsen kasvoja ja puseroa. Kun sotku oli siivottu ja lapsi sylissä myssyt päässään tuli kysymään nainen meiltä; onko tuo teidän lapsenne niin iso että tarvitsee tätä syöttötuolia (se oli meidän pöydän vieressä). Ja me heti; ei ole, eikä tää oo meidän lapsi. Voi nolous.

Viimeinen tikki oli vaateliike, jossa ystäväni etsi vaatetta ja me vahdimme vaunuja. Lapselle tuli hetkessä kuuma, kamala ruuhka ja ihmisiä pirusti, toppavaatteet ja kunnon vaunut/viltit... Siinä sitten lykättiin muksulle tutti suuhun ja huomasin että sehän hohkaa kilsan päähän kuumana. Pitäisi siis avata pakettia vähän... Ja siinäpä se, kun niitä helvetin hyökkäysvaunuja ei osattu purkaa. Vetoketjut piilossa, tiellä sitä sun tätä kangasta ja mä käänsin pääni sekunniksi, niin mun mies (joo-o, mies) oli purkanu paketin ja vauvelinki toppapuvustaan ilmavammaksi. Ihmemies, kertakaikkiaan.

Tultiin kotiin ja minähän aloin märyämään sitten, että tulen olemaan joskus maailman paskoin äiti. En ole opetellut edes vaatetusta, en katsellut vaippavalikoimia, en tiedä vaunuista, turvakaukaloista, pinnasängyistä ja äitiysvaatteista mitään. Ja minua pelotti. Ensimmäistä kertaa. Minä turvauduin Elanorin blogiin lueskelemalla postauksia samoilta ajoilta ennen heidän positiivista testiä. Jotenkin se rauhoitti, mutta ennen kaikkea mies puhui minulle paljon mukavia asioita. Ja pahinta tässä kuitenkin sitten on, jos en tulisikaan raskaaksi.

Mutta miten ristiriitaista tämä onkaan. En tunne kasvatusmetodeja, en osaa käsitellä lasta, enkä tiedä miten sellainen paketti pukea, kuinka nopeaan pikkuiselle pitää ostaa vaatteita (tätäkin ystäväni kysyi, että minkä kokoista vaatetta ostaa... ja joo, hänen esikoisestaan on kyse)... Miten hemmetissä Te Äidit pystytte siihen? Onko siihen minustakin? Riittääkö puhdas rakkaus, vanhempien onnellinen ja eheä suhde? Riittääkö pieni kaksio jossa on puhdasta ainakin suurimmaksi osaksi ajasta? Riittääkö sitten, että on vetolaatikko, johon vauvan vaatteet laittaa? Vai tarvitaanko enemmän tilaa? Kuinka monta vaatekertaa pitäisi sitten joka lapsella olla ja mitäkin? Paljonko sitä pitää pukea kerralla päälle? Entäs talvikelit, miten silloin saa ulkoilla ja mitä pukea päälle? Mistä hyvät vaunut ja turvakaukalot jne? Ja mä oon niin aatellu, että mun ei tarviis alkaa lukea ja opiskella tämmöisiä asioita!

Mutta kun tästä ei voi kertoa kenellekään. Kun vielä ei ole mitään kerrottavaa. Ja kaikki oireet on varmaan psykosomaattisia, mutta ne tekee ihan höperöksi. Alavatsassa on kohdussa raskas tunne edelleenkin, nipistelee kummasti. Mistään en tiedä mitään, mutta testiä en tee vasta kun 2 viikon päästä.