Omasta mielestähän se ei miksikään ole muuttunut, ellei oteta huomioon läskiläjää ja turvotusta. Mutta kun tuossa otin alusta saakka asenteen, että mä tahdon joka viikolta kuvan, että voin seurata muutosta, niinhän sitten tehtiin. Ja ihmeekseen sitä huomaa, että jotain ihan pientä on tapahtunut. Vatsalihasten kaari on pehmentynyt jonnekin sivulta ja edestäkin. Vielä se ei mitenkään pömpötä, mutta jotenkin se on pehmentynyt. Vyötärön olen todennut jonnekin piiloon menneen vähän. Mutta niin kait sen pitäisi mennäkin.

Eiliset juhlat olivat oikein mukavat ja tapasin siellä äitini miesystävän pojan avopuolison (:D), joka odottaa myös vauvaa. Laskettuaika heillä 20.11, joten viisi viikkoa edellä menevät meitä. Oli niin kivaa vaihtaa kuulumisia, vaikka ennen ei oltu tavattukaan. Niin luontevasti höpistiin pahoinvoinnit ja kaikki... Mies tosin näytti vähän kärsivältä. Muutenkin olen paljon netissä lukenut keskustelufoorumeja (liityinkin yhdelle) ja saanut sieltä tukea. Vauva-lehdet ovat yllättäneet minut tosissaan hienoilla artikkeleillaan. Mahtavaa että siellä kerrotaan asiat niinkuin ne on. Tässä vaiheessa kaipaisi tosin enemmänkin niitä ruusuisia kuvia, eikä niitä realismin rosoisia reunoja. Mutta on pistänyt ajattelemaan kyllä monin verroin ja aina vaan tunnun vahvemmalta.

Kyllä me ollaan mietitty kaikki ne pakokauhun tunteetkin jo läpi. Jääkö ikinä yhteistä aikaa, voinko mä olla viehättävä koskaan, entä jos lapsi on kuuro, sokea, vammainen tai entä jos minä vahingoitan sitä muhiessani miehen kanssa... Vaikka kaikki on ihan hassua ja turhaakin mietittävää, veikkaan että jokainen odottava nainen/ tuleva äiti on pohtinut joskus jotain tällaista. Vauva-lehdessä oli mahtava artikkeli vaistovanhemmuudesta (engl. attachment parenting). Ennen lapsen itsenäistymistä on korostettu opettamalla lasta olemaan yksin eikä niin riippuvainen vanhemmistaan. Vaistovanhemmuus taas pitää läheisyyttä avainasemassa avoimuuteen ja luottamukseen. Kantoliinat, perhepeti, sylittely ja vuorovaikutteinen juttelu kasvattavat lasta olemaan vahvempi. Ja juuri noin minäkin ajattelen. Miksi lapsen pitäisi antaa itkeä vuoteessaan, koska ajattelutapana on ollut "antaa sen itkeä, se hakee huomiota". Lapsi ei taida koskaan turhasta itkeä ja olisihan se minustakin kamalaa kun hormoonimyrkyissäni märisen, eikä mies auta mitenkään. Entä pieni avuton lapsi. Minä olen valmis kyllä paijaamaan puhki.

Muistin tänään hurjan ihanan asian lapsuudestani. Kirjastokäynnit. Rakastin sitä, kun mentiin kirjastoon lasten osastolle valitsemaan luettavia kirjoja. Omalla kortillani lainasin ja niitä luki minulle monet ihmiset. Aivan pienenä asuin sen verran syrjässä kaupungista, että meillä kävi kirjastoauto, mikä oli mahtava kokemus sekin. Kirjojen tuoksu on jotain aivan ihanaa. Painomusteen ja niteiden tuoksu ja kirjan sivujen kahina oli aina uusi juttu, vaikka sen koki uudestaan ja uudestaan. Mä haluan viedä Papusenkin kirjastoon, sitten kun hän itse osaa valita sopivia opuksia itselleen. Sitä ennen voin valita tietenkin itse...

Talven retket, lämmin kaakao termospullossa, pulkkamäki. Makkaranpaistoa nuotiolla ja joen rannalla oleva sauna ja uintireissut. Vesisateen jälkeinen metsä ja iso toivomuskivi. Leikkimökki jonne äiti ompeli vaaleanpunaiset verhot. Maja jonka isä rakensi metsään, siinä oli pyykkinarukin minun pyynnöstäni. Talvella jätkänkynttilät pihalla ja lasten kuohuviiniä uuden vuoden aattona. Jotain sellaista minäkin haluan Papusen saavan. Rakastan jo niin kovasti.