Nyt ei mee putkeen kaikki. Ei oikeastaan mikään. Eikä sitten kuitenkaan oo mitenkään erityisemmin hätä, mutta on vaan. Mä näin viime yönä kauheata painajaista siitä, että mun miehellä oli toinen muija, jota se ylisti maasta taivaaseen ja halusi jättää mut lapsen kans yksin. Mä heräsin siitä ja itkin vieläki vaikka tajusin että se oli kyllä unta. Mutta kun se kauhun tunne ei kadonnut yhtään mihinkään.

Mun kaveri kyseli multa eilen mun fiiliksiä raskaudesta ja mä olin itekki aika shokissa siitä mitä sanoin hänelle. Aloitin puhumaan, enkä pystyny lopettaa vaikka oisin halunnu olla vaan hiljaa. Mä sanoin että jotenki mä oon ihan heikoilla itteni kanssa, ku yritän yksin päivät pakertaa kotona tuon opinnäytetyön kanssa, oon nyt kipeänäkin ja miestä näen päivässä ehkä sen 4 tuntia, jolloin sekin aika istutaan kumpikin tietokoneillamme. Että se kauhuntunne, että toinen hylkää, alistaa semmoiseen pelkoon, ettei jaksa olla iloinenkaan mistään. Ja kun nyt takana on 3 kk, niin pitäisi olla iloinen hyvin menneestä raskaudesta, mutta kun se hymyileminen tuntuu niin kamalan vaikealta.

Mies on sanonut että oon ollut masentuneen oloinen. Ja kait mä sitten olen. Mä päivät istun yksin kotona, eikä mulla ole oikeastaan ystäviä tai vertaistukea täällä päin kuin Linda. Kaikki muut ystävät on jossain muualla, enkä mä sitten toisaalta uskalla puhuakaan mistään, ku ei niitä tunteita ehdi käsittelemään. Mä oon kuunnellu mun isän ehdotuksia ja toiveita häistä ja järjestin yksin kaikki sille mallille, että homma alkaisi sujumaan. Isä nauroi räkäisesti puhelimessa mulle, että miten sä nyt niin innostuit kun 2 viikkoa sitten et halunnut mitään. En ois halunnu vieläkään, mä vaan tein niinkuin mun vanhemmat halusi. Ei sen pitäny mennä niin. Sen piti olla jotain mitä me itse päätettiin ja tehtiinkin sitten ihan toisin. Ja mua alkoi kamalasti hävettää. Että mä yritin. Tein jotain että siitä jäisi kaikille hyvä mieli. Eikä itellä oo yhtään hyvä mieli.

Mun kaasoni asuu kaukana täältä, joten hänkään ei ole jokapäivä yhteydessä minuun, enkä ole hänen harteilleen halunnut pudottaa mitään, koska ei pitänyt olla mitään. Nyt on ohjelmalehtisen tekoa, hääkarkkien tekoa ja jopa leikkejä siksi aikaa kun me käydään hääkuvassa. Mä olen täysin väsynyt poikki ja itkuinen. Mä en jaksa.

Tää flunssa vie kaiken voiman ja järjenkin. Ei pysty keskittymään mihinkään, opinnäyte saa olla jäissä nyt niin kauan että järki juoksee. Mies saa huomenna soittaa papille kun soittoaika sinne sovittiin ja sopia tapaamisen, mä en kertakaikkiaan jaksa.

Hääpuku tuli eilen ja se pitää viedä ompelijalle lyhennettäväksi. Kaunis puku, kivan yksinkertainen. Musta tuntuu että mun pitäis nukkua sata vuotta nyt, ennen kuin kykenen mihinkään. Viikonloppuna mietitään äidin kanssa leipomuksia tänne meidän kotiin jääville vieraille sitten, kun me vietämme hääyön hotellissa. Lisäksi käyn juttelemassa tuttujen kanssa, joilta järjestyy hääauto meille. Onneksi hääyö on edes luksusta, syödään hedelmiä korista, korkataan alkoholiton skumppa ja lillutaan poreammeessa niin kauan että muutun tunnistamattomaksi rusinaksi.

Mä tiedän että kaikki kääntyy vielä aurinkoiseksi, koko ruokailu on loistava idea ja ruoka erinomaista. Alkuruokana tapassalaattia, pääruokana härän sisäfilettä, kasviksia ja grilliperunaa ja jälkkärinä neljän marjan kakkua (mustikka-vadelma-boysenmarja-herukka) ja kahvia/teetä. Lisänä skumppaa ja alkumaljatkin tilaan mentäessä. Loistava juttu, kyllä. Nautin viimeistään sitten siellä. Mutta jotenkin hävettää hulluna. Piti olla vaatimatonta ja pientä ja nyt meni mopo lapasesta niin että heilahti. Sainpa prinsessapäiväni... Ja se tulee maksamaankin.

Miehen vanhemmat haluaa jakaa kustannuksia myös. Lisäksi mennään vanhempiamme vastaan kulujen jakamisessa. Eli ei aivan isäni harteille jää koko homman maksaminen. Pitäisi hoitaa vielä hääkimppu ja miehen kukka ja vihkisormus. Sitten on kaikki niiltä osin kunnossa. Järjestelyt ennen häitä onkin vaiheessa, kaavasta sopiminen, harjoitukset ja ne leipomukset. Mutta onneksi niitä en hoida yksin.

Jotenkin pelottavaa. Olla ulkona itsestään ja toimia niinkuin kone. Ja heti kun on suorittanut jotain, alkaa väsyttää. Lepään ja syön ja teen taas jotain. Mutta en jotenkin tunne mitään. Oon ihan turta. En pysähdy kuuntelemaan kehoani. En kuulostele mitään, enkä oikein innostu. Mieskin on ihan hiljaa eikä lietso innostusta. Miksi se meni niin? Että 3 kk eli kusi sukassa eikä intoutunut pahemmin että se jää nyt sitten leijumaan ilmaan? Ja miksi minä en vaan jaksa? Paineita ihan kaikesta, koulusta ja muusta. Täällä neljän seinän sisällä kaikki tuntuu niin ahtaalta. Minä itsekin.