Jossittelun aikakausi on alkanut täällä. Se ilmenee tavalla tai toisella. Kasvatusmetodeissa, worst case scenarioissa ja jopa vauvan sukupuolesta ja hänelle tulevista vaatteista. Osa sukulaisista on kiitollisia päätöksestämme pitää sukupuoli salassa syntymään asti, osa suu auki tuijotttaa ja kauhistelee, että nytkö joutuu ostamaan vauvalle sitten neutraaleja vaatteita. Mitään emme ole pakottaneet kenenkään hankkimaan ja vaunutkin aiomme ostaa häiden jälkeen itse. Katselemme sitten ajallaan, miten asiat ajautuvat uomiinsa.

Häälahjalista on aiheuttanut keskustelua. Meillä kun sellaista ei ole ja toiveisiimme kuuluu silkkaa rahaa, jos meitä jotenkin haluaa muistaa, että sitten ajallaan ostamme rahalla Papuselle vaatteita ja tarvikkeita. No, raha tietenkin kuuluu niihin sieluttomimpiin lahjoihin, jolloin pyydämme lapselle suoraan tarvikkeita itkuhälyttimestä alkaen. Mutta se on kuulema liian aikaista vielä heinäkuuksi ostaa vauvalle mitään. No, olkaa sitten ostamatta. Mutta kun ei häihin voi kuulema tulla ilman lahjoja. Mä itse olen nostanut käteni ilmaan ja sanonut että suljen suuni kaikelta, mikä enää hääpäivään liittyy. Mä olen järjestelyt hoitanut kuntoon, kukista ja puvusta lähtien ruokailuun ja minun osani on enää kävellä alttarille ja sanoa tahdon. Enempiä en suostu miettimään. Kaasolle annoin täysin vapaat kädet toimia, mä en halua vaatia mitään. Olen varmaan sitten hirviömorsian, kun en osaa sanoa juuta enkä jaata, vaan sanon että saat itse päättää, mä toimin niinkuin sä haluat. Mulle kaikki on jo ihan osaltaan liikaakin ja se riittää.

Sitten tähän raskauteen. Minun vatsassani selvästikin asustaa joku reilun kokoisessa yksiössään, sillä se yksiö painaa virtsarakkoani ja aiheuttaa vartin välein pissatuksen. Sitten juostaan vessaan ja liristetään se 2 teelusikallista ja heti kun pytyltä nousee ylös, tuntuu että pissattaa taas. Vatsa kasvaa ja siellä ihan tuntuu venymistä päivittäin. Lempparimammahousujeni jatkolipare on pitänyt nostaa jo masun päälle, muuten napa paistaisi kaikelle kansalle kesätoppini alta.

Yritän hoitaa ihoani pitämällä hiuksia kiinni, jotta iho saa otsalta ja kaulalta ilmaa. Se onkin jo paranemaan päin, kun otsis ei hiosta ja pitkät kutrit ovat pois kaulalta ja niskasta roikkumasta. Aiheuttaa suurta huolta, että olisipa tuo iho edes vähän parempi hääpäivänä. Mulla ei ole varaa mihinkään kauneushoitoihin, joten nyt pitää vaan painua ulos ottamaan auringon valoa kasvoille ja toivoa parasta.

Parina päivänä oon olosuhteiden pakosta joutunut kävelemään vesisateessa ja jokseenkin siitä sai hyvänkin mielen, kun huomasi että ulkona vierähtää tunti jos toinenkin kävellessä. Jalat ei tykkää balleriinoista noin pitkillä kävelyillä, eilen viisaampana laitoin lenkkarit jalkaan, niin ei selkäkään ärtynyt niin paljon.

Suurin entä jos aiheeni onkin sitten tuo koulun käynti. Mä en jaksaisi sen kanssa yhtään. Mä mietinkin että hakisin yksikön sisäisen siirron tähän kaupunkiimme opiskelukaupungistamme ja suorittaisin tutkinnon tuossa 2 km päässä, enkä 75 km päässä pallomahaisena. Tai pitäisin jopa välivuoden, että saisin rauhoittua. Mulla tulee järkyttävä stressi pelkästään opinnäytetyön ajattelemisesta, oon ihan totaalisen jumissa sen kans. Ja kun kaikki tietää kuinka ihana tuo kevään työharjoittelupaikkani oli, niin mua ei todellakaan kiinnostais tehdä ees niille tuota työtä. Oon nähny järkyttäviä painajaisia siitä työnantajastani ja oikeasti valehtelematta koen helvetinmoista ahdistusta ajatellessani jo koko ihmistä. Pitäisi miettiä. Mä viime vuoden aikana sain syksyn 114 opintopisteestä kevään 192 opintopisteeseen. Eli puuttuisi enää opinnäytetyö ja 4 kurssia niin tutkinto olisi siinä. Mutta kun ei ole motivaatiota, ei huvita ei kiinnosta, en jaksa. Mä ennemmin käperryn kotiin vauvamahani kanssa, silitän sitä päivät, nukun nokosia ja etsin netistä kantoliinojen sidontaohjeita, jotta osaisin olla hyvä äiti sitten. Se vaatii osaltaan aika paljon ja mä uskon että äidiksi tulevat tietävät mistä mä puhun. Että kun se vie kaiken ajattelun ja ajan valmistautua suureen tuntemattomaan, niin tuntuu että siihen on niin helppo hukuttautua. Ei tarvitsekaan, mähän olen raskaana. Musta tulee äiti ja se on paljon suurempaa kuin kurssiarvosanat. Mutta kun kun kun... Oisi se työelämä eessäpäin vielä jossain vaiheessa. No, siitäkään ei tartte murehtia, meille tulee vauva ja entä jos haluankin jäädä vaan kotiin sen kanssa. Mä niin ärsyän tätä entä jos-elämää välillä.