Tietyt asiat ovat alkaneet kroonisesti vaivaamaan päätäni ja osa typeristä asioista saa minut jopa ihan raivon valtaan. Otetaanpa nyt esimerkiksi elokuvat. Aiemmin olen suhteellisen epäröimättä pystynyt katsomaan mitä tahansa elokuvaa, vaikka en suurempia sympatioita tunne päätähteä kohtaan. Monia näitä on mm. Jack Nicholson, Kirsten Dunst ja monet ikipahisten näyttelijät leffoissa. Mutta nyt raskausaikana, mun hermot ei vaan kestä näyttelijöiden naamoja, typeriä repliikkejä tai täysin myötähäpeää herättäviä kohtauksia. Mies katsoi spidermania ja en vaan voinut ymmärtää kuinka tämä Tobey Something on voinu päästä siihen rooliin. Supersankarin kuuluisi olla vetävä, seksiä tihkuva nuorukainen. Mutta mies selitti että pointti onkin juuri siinä että Peter Parker onkin nörtti ja huomaamaton kaveri joka kantaa hämispukua vaatteiden alla. Mutta ei vaan ei, mä en voinu kattoa leffaa loppuun, mä en voinu sietää sen ihmisen naamaa.

Muutenkin mun reaktiot ihmisten käyttäytymiseen, ulkonäköön ja olemiseen aiheuttaa isoja reaktioita, tunneskaaloja monelta eri suunnalta. Hämmennyn, ihastun, kauhistun, pelästyn ja olen ihmeissäni suurimman osan ajasta. Aiemmin mä olen saattanut kulkea ihmismassan ohi tai unohtaa jotain asioita kaveripiirini suusta, mutta kaikesta on tullut jotenkin todella henkilökohtaista. Muistan asioita, imen itseeni asioita joista voisi olla hyötyä ja tunnen suurta surua jos minua loukataan jotenkin.

Kotiasioista sen verran, että eipä ole meidän rintamalla tainnut tulla pitkäaikaista muutosta tietokoneen käyttöön miehellä. Aikaa vierähtää koneella koulun jälkeen monta tuntia ja istuksin yksin olohuoneessa katsomassa typeriä tv-ohjelmia koirankopin rakentamisesta (JIM:in ihmeelliset dokkarit) tai saippuaoopperasarjoja jossa ollaan naitu jo velipuolet ja äidin miehetkin moneen kertaan ja kokeillaan uudestaan silti. Mä en jaksa ees sanoa, että voisitko viettää mun kans aikaani enemmän. Mä oon niin monesti sanonut. Mä istun sohvalla ja vaihdan asentoa kahden minuutin välein. Selkään ottaa ja kylkiä kiristää. Ei voi maata, eikä löhötä kurtussa sohvan nurkassa, vähän väliä pitäisi nousta kävelemään kun selkä sanoo loppu. Ja sitten nuo lonkat, vittu niiden kans. Mutta joo, karkasin aiheesta.

No, eilen sitten käytiin istumassa iltaa ystävien luona ja siellä jotenkin kävi ilmi että mies ei pääse mihinkään enää juhlimaan, ollut viimeksi polttareissaan juomassa. Valitteli siinä kavereillemme että kun tekisi mieli juoda, eikä aikoihin ole päässyt mihinkään ulos kotoa. No, katselin siinä sivussa ja mietin. Että onko se minun syytäni? Että koska itse istun kotona päivät ja illat ja jotenkin sitten miehen työviikon jälkeen kaipaan hänen seuraansa ja kiireetöntä oloa, niin olenko minä syypää siihen, että mies ei pääse ryyppäämään. No, minäpä sanon muutaman asian ihan suoraan. Minä tiedän miten siinä käy. Mies lähtee ulos kavereidensa kanssa, lupaa olla kiltisti ja ilmoitella itsestään. Loppujen lopuksi puheluihin ja viesteihini ei vastata koska ei käynyt mielessä ja kotiin tullaan aamuyöllä kontaten ja haisten erittäin helvetin pahalta. Minä sitten valvon ja mietin, että onko tämä nyt sen arvoista että sinne pitää välttämättä päästä, että kotona on raskaana oleva vaimo, eikä toisella käy mielessä vilkaista puhelintaan, vaikka olisin kuinka pulassa. Se raivostuttaa. Sitten se krapula. Että viikonlopun ainut yhteinen vapaapäivä menee katsellessa ja kuunnellessa krapulassa öhisevää miestä, jota nälättää, panettaa ja oksettaa koko ajan.

Mies tokaisi mulle eilen yhdestä illanistujaisesta, kun katsoin murhaavasti että "aiotko kieltää mun menemiset nyt?" En, en aio. Mutta minulla varmasti saa olla oma mielipiteeni siitä, kun tiedän kuinka siinä käy. Vaikka joka vitun kerta mulle vannotaan että tällä kertaa katon kännykkää, tällä kertaa en juo niin paljoa, en anna mopon karata käsistä. Mutta kun se on vaan sanahelinää. Ja tuo illanistujainen ois keskellä viikkoa. Ja miehellä on koulu nyt sillä mallilla että kursseilla on pakko käydä, jos meinaa kevääksi valmistua. Mutta jotenkin ne tärkeät asiat tuppaa unohtumaan. Vielä kaksi viikkoa sitten koulu ja lapsi oli tärkein puheenaihe, nyt ne on illanistujaiset ja ryyppäämään pääsy.

Ja minua vituttaa ankarasti. Mä en lähe mihinkään sen vuoksi että en pysty enää oikein. Vatsa on raskas jo ja mä meinaan törmäillä sen kans joka paikkaan. Mulla ei ole oikeanlaisia vaatteita jotka päällä voisin lähteä bilettämään vaikka sitten selvinpäin. Syystakkikin löytyi lainaan kaverilta, kun ei kaupoissa ole mitään sopivaa, enkä viiti tämän tilan takista maksaa sataa euroa. Kyllä minustakin olisi oikeasti mukavaa lähteä jonnekin ulos. Ja juomaankin, jos en olisi raskaana. Ihan oikeasti. Olla suloisessa humalassa ja unohtaa ihan kaiken ja vaan tanssia jalat puhki.

Ja sitten tämä on kuitenkin mulle kaikki kaikessa. Silitän jääkaapin ovessa olevaa ultrakuvaa meidän pojastamme ja samalla poika potkii minua kovasti vatsaan. Mä olen äitiyttä odottanut kauan, tiennyt että minusta on oikeasti siihen sitten kun löydän hyvän kumppanin itselleni. Ja nyt olen oikeasti onnellisempi kuin koskaan, mutta vituttaa kun tällaiset pienet asiat kaivaa niin ison kuopan meidän väliin. Mun on ihan tyhjä jauhaa siitä, että vituttaa että mies viettää niin paljon aikaa koneella. Vituttaa sen menemishalut. Oon  sanonu jo niin monesti, eikä tunnu vaikuttavan. Pitäis varmaan olla vaan hiljaa. Tulin surulliseksi ja mies kysyi että mikä sulla on. En sanonut mitään, sanoin vaan olevani surullinen. Niin monesta samasta vitun ikuisesta asiasta. Oon pahalla tuulella. Tänään ei oo hyvä päivä.