Jotenki koko päivä menny ihan mollisointuisesti. Heräsin liian aikaisin, en saanu unen päästä kiinni. Illalla en osannu mennä nukkuu oikein, kun mies oli illanvietossa. Ystävä oli mun luona saunomassa ja istuksi myöhään, oli kivaa. Keittelin vielä puolen yön paikkeilla teetä ja söin leipää, mulle vaan iski nälkä. Kun pääsin sitten sänkyyn ja melkein uneen, saapui mies jo kotiin. Oli juonu vain neljä olutta, pulputti kuin papupata asioitaan ja haisi halvalle sikarille. Otin kainaloon ja annoin pussailla mahaa, rakastan kyllä. Haisi vielä valkosipulille ja chilillekin, oli syöny jotain tulista.

Koulutehtävänkin tein, sain tiivistelmääni neljä sivua tekstiä. En tajua, neljä! Ja kun tämä koulu on yhtä copypastea niin en ymmärrä että mitä mä ees opin tuosta jos kopsaan suoraan tekstiä netistä opettajlle, ketähän se sitte palvelee. Mutta sitä se on ollu jo sen 3 edellistä vuotta, ei poikkeusta. Vielä pitäis ens viikolle yksi esitelmä tehdä ja hyvä sitten hetkeksi. Kahden ja puolen viikon päästä on jo eka tenttikin.

Isä soitti eilen, hänen työpaikaltaan tarjottaisiin minulle opinnäytetyötä asiakkuussuhteiden säilyttämisestä. Saisin aloittaa projektin nyt ennen vauvan syntymää ja kirjoitella sitä ihan rauhassa vuoden 2008 syksyyn saakka. Näin ainakin alustavasti sovimme. Vauvan ehdoilla täysin siis. Opiskeluoikeutta minulla on vielä 3,5 vuotta ja lisäksi oikeus kahteen välivuoteen. Eli enköhän jossain välissä valmistu. Olin tosi onnessani, menen ensi perjantaina juttelemaan isän työpaikalle heidän odotuksistaan opinnäytteeseeni.

Vauva on painanut tänään miljoona kiloa ja mahaa on nipistellyt inhottavasti. Menkkamaista pienen pientä jomotusta oikein tuolla alhaalla. Niitä tuntui hetken tietyin väliajoin, mutta maha ei kovettunut että kyseessä olisi ollut supistus. Ajattelin että jos vauva siirtelee lonkkien suojissa päätään, sillä semmoinen kipu on ollut ennenkin kun runnoo paikkoja uuteen uskoon asentonsa parantamiseksi. Kyllä tuntee että paikat alkaa löystyä.

Odotan äitiyspakkausta ja muuttoa. Haluan puuhastella vauvatavaroiden parissa ja laittaa kaiken valmiiksi. Ja toisaalta tahtoisin juosta karkuun, sillä epätoivo iskee. Onko minusta muka oikeasti pitämään huolta täysin avuttomasta ihmisestä? Kasvattaa se? Onko minun tapani elää sitten hyvä, että sillä voi kasvattaa ihmisen elämään?

Ja kyllä ottaa päähän, kun eilen pystyi vielä johonkin asiaan, tänään enää ei. Kyky toimia rapistuu yllättävän nopeasti. Alkuviikosta pystyi vielä menemään autoon hyvin, nyt se tuottaa hieman jo ongelmia. Alkaa itkettää ja vituttaa oma avuttomuus. Olisi hirveä halu mennä, vaan kun ei pysty oman jalkapohjan mittaista askelta pidempää askelta ottamaan, niin eipä tässä enää viitsi. Ja ääh, vielä pitäis niinku 3 kk odotella tässä tätä nopeaa mummoutumista. Ei sais valittaa, vaan valitanpa kuitenki.