Kaitpa sitä pitää jotenkin itsestäänselvyytenä, että omistaa ystäviä. Ympärille vuosien varrella kerääntynyt tukijoukkosi on ollut sinulle kaikki kaikessa, jakanut kaikki kanssasi, niin ilot kuin surut. Jotkut ovat pysyneet mukana useampia vuosia, jotkut vasta vähän aikaa. Ystävyyksillä on eri tasoja, johonkin ystävääsi luotat enemmän kuin toiseen, hän on tukipilarisi sillä hetkellä kun olet hukkumaisillaan. Mutta arvostan ihan yhtälailla kaikkia ystäviäni, sama se jaanko heidän kanssaan kokemukseni koko vuorokaudelta vai tipoittain silloin tällöin. Jokainen on halauksen ansainnut, välittämättä siitä olenko nähnyt heidät eilen vai vuosi sitten. Enkä ole unohtanut ketään heistä, vaikka en tartu puhelimeen, lähetä kortteja tai lahjoja. Mielessäni kertaa vuosia vanhoja muistoja ja mietin ja toivon kaikkea hyvää kaikille heille. On vaikeaakin pitkän ajan jälkeen soittaa, kun ei tiedä mitä sanoa. Voisi sanoa, että muistatko vielä? Mutta haluaisi sanoa niin paljon muutakin, mutta hiljaisuus välillä tekee vaikeaksi aloittaa oikein mistään. Voin syytellä puolin toisin siitä, että yhteyttä ei ole pidetty. Mutta unohtanut en ole. Toivon etteivät hekään ole.

Kun nyt raskautumisen jälkeen katselen ystäväjoukkiotani, se on pysynyt jokseenkin samana, olen kartuttanut muutaman jopa lisääkin. Ei ehkä aivan ystävyyksiä, mutta tuttavuuksia, joista voi aikanaan poikia jotain pysyvääkin. Mutta ei siitä paineitakaan ole. Mutta että sitten huomaakin jotain säröilyjä. Ennen raskautta olin mukana menossa, meitä kutsuttiin kaikkialle ja meillä oli hauskaa. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Ei me oikeasti kovin paljon edes käyty missään, mutta lähteminen oli spontaania ja sitä saattoi viipyä hukkateillä aamuun asti. Ja jos järkättiin bileitä, niin niihin osallistui kyllä väkeä, epäilemättä ja paljonkin. Mutta nyt, nyt vastauksena on: eikö sua ala väsyttään jos tullaan? et sää varmaan jaksa ees olla missään nyt, kun sä oot raskaana? nauttisit nyt, sehän on ihanaa kun se vauva potkii, läpä läpä ja läpä.

Anteeksi vain, minulla täytyy olla jonkinmoinen asennevamma tätä raskautta kohtaan kyllä. Jollakin asteella. Miten sen takoisi näiden ihmisten kaaliin, joiden luulin omaavan ymmärrystä, että minä täällä olen edelleenkin. Tämän vatsan takana, alla, päällä ja jokapuolella, täällä minä edelleen olen. Minä pidän ystävistäni edelleen. Minä tykkään mauttomasta huumorista ja pornosta välillä. Mutta voi kauhee, ethän sää voi! Mitä teidän lapsestakin tulee, kun sä puhut säädyttömiä ja häröilet miehes kanssa? Haloo, mihin ne ihmiset tiputti aivonsa? Mun ystäväni? Luulevatko ne oikeasti, että mä puhun pervoja lapselle? Että mä nussin mieheni kanssa sen silmien edessä vielä kun se on teini-ikäinenkin? Että lapsesta tulee kieroon kasvanut epäkelpo yhteiskunnan jätekasa, siksi kun lapsen äiti ja isä tahtoisivat pitää ympärillään edelleenkin sen elämän joka ennen oli ja kerätä ympärilleen tärkeitä ihmisiä, joista imeä voimaa arkeen? Voi pyhä sylvi, anteeksi. Mä luostaroidun tänne kotiini loppuelämäkseni, muutun puhtaanapitolaitokseksi enkä ikinä ikinä halua puhua muusta kuin meidän Papusen paskavaipoista.

Ja loukkaahan se, ihan helvetisti. Ihmiset jotka ovat olleet läheisiä, torjuvat sinut. Ne lokeroivat sinut nyt väsyneeksi hormoonihirviöksi, joka syö vessasta kaakelitkin. Koekaniini, jolta kysellään joka vitun viides minuutti, että miltäs nyt tuntuu. Mutta ei oikeasti, että mitä sulle kuuluu? Jos sanoisin, että no vituttaahan se että ihmiset lakkasi käymästä kylässä, soittamasta tai viestittelemästä edes, olen yksinäinen ja kaipaan ystäviäni, niin mitähän sanoisivat. Mutta sanon vaan että hyvinhän mulla, vähän väsyttää. Totta helvetissä väsyttää, kun elämässä ei ole mitään virikkeitä, ei mitään uutta. Mun pitäisi olla itseeni käpertynyt äiti jolle riittää tämä maha ja mies. Ei kait sitä muuta tarvii, eihän?

Eräs tuttavani kommentoi sitä että kuinka vituttaa, että omaa lasta pidetään muita parempana, "ei meidän lapsi, mutta ne naapurin kakarat" Suivaannuin ja sanoin että mitäs siihen sanot sitten, jos lopultakin joku rehellisesti aukaisee suunsa ja sanoo että vihaan sitä että lapsi huutaa, en osaa tehdä sen kanssa mitään, en saa aikaa mieheni kanssa, enkä jaksa enää, kun en ehdi omia hommiani tehdä ja koti kaatuu päälle. Hän vastasi "kannattaisi miettiä, ennen kuin pukkaa pentuja maailmaan" Sepä se. Ihmisille lapsiin asennoituminen on tabu, mitään mieltä et saisi olla. Ketään ei kiinnosta mielipiteesi, heillä on omansa ja se tuodaan ilmi, vaikka kuinka sanoisit että tiedän mitä teen.

Ne katosivat jonnekin. Mun sosiaaliset suhteet, mun roolini muunakin kuin itseäni tutkiskelevana Neitsyt Mariana. Mä haluan edelleenkin olla minä. Tää tulee jo mun painajaisiin, niissä mies karkasi naisiin ja sanoi mennessään "mä haluan entisen sinut takaisin, mä en pidä vaan tästä uudesta sinusta". No, en minäkään pidä. Minussa on niin paljon muutakin. Mutta ei ketään sitten kenen kanssa jakaa sitä, kun kaikille olen se paksuna oleva-hei muistatteko sitä sen ja sen vaimoa- joka nyt ei jaksa mitään. Miestä pyydetään jonnekin, sanoinkin että menisi ihmeessä ettei hautaantuisi tänne. Sanoi ettei halua jättää mua. Mutta mukaankaan en voi lähteä, kun mä vihaan sitä kiusaantuneisuuden tunnetta joka leijuu siinä ilmassa.

Pyysin eilen kavereita kaljalle meidän kans, että mä syön samalla raflassa jotain. Kukaan ei halunnu lähteä, kun on niin myöhä jo (kello oli 21:00). Nämä kaverit olivat kännänneet kotonaan puoli kahteen saakka yöllä. Kiitos.