Minä rakastan miestäni hyvin paljon. Haluan olla hänen tukenaan ja kannustaa häntä jaksamaan töissä ja opinnoissaan. Annan toisia näkökulmia kun kaikki ahdistaa ja muistutan hyvistä puolista, jos ne tuntuvat olevan hukassa. Näinhän sen siis kuuluukin mennä, tukea omaa rakastaan kaikissa asioissa. Mä oon varmaan nyt sitte universumin huonoin vaimo, sillä en minäkään jaksa kaikkea. Miehen pitäisi valmistua insinööriksi nyt ensi keväänä. Opintosuunnitelma tätä silmälläpitäen tehtiin hänen koulullaan nyt alkusyksystä. Ensimmäinen jakso näytti vaikealta, n. 40 tuntia viikossa koulua. Päälle vielä sitten työt maanantaista keskiviikkoon, sekä lauantaisin. Jos siis aikaa jää. No, aikaa on kummasti jäänyt. Mies on luisunut opinnoistaan ja mennyt kesken koulupäivän aina töihin. Minä en osaa enää sanoa, tekeekö hän oikein vai väärin.

Mies perustelee valintansa sillä, että hän haluaa ansaita meille rahaa. No, en voi syyttää siitä. Sain itse päätöksen minimiäitiyspäivärahasta, eli tulen saamaan 382 euroa äitiyspäivärahaa, josta vähennetään sitten vielä verot. Päälle sadan euron lapsilisät, sekä kelan asumistuki. Totta on, että tarvitsemme rahaa. Mies on töissä liikkeessä, joka jokseenkin sivuaa hänen opintojaan, mutta palkkataso ei todellakaan ole sitä, mitä hän insinöörinä voisi ansaita. Osa-aikainen työ tällä hetkellä vaikuttaa siihen, että kk-tulot ovat juuri sitä, mitä opiskelija saa opintojensa ohessa ansaita, eli n. 500 euroa opintotuen lisäksi. Jos sanotaan että yhteiset tulomme ovat n. 1500 euroa kuussa, se ei ole kaukana. Opintolainaakin on otettu.

Mitäs minä nyt sitten ajattelenkaan. No sitä, että miehen pitäisi mielestäni opiskella koulunsa loppuun. Että hänellä olisi mahdollisuus siten ammattinimikkeensä mukaiseen työhön ja ansioon. Lisäksi niin, että ensi syksynä hän saa vielä opiskella yhden lukuvuoden verran, mutta ei ole enää oikeutettu kelan opintotukeen, koska on opiskellut "liian kauan". Jotta opinnot saisi loppuun edes ensi syksynä, miehen tulisi oikeasti istua siellä koululla, tehdä tentit, labrat ja harjoitustyöt. Mutta ei. Hän menee kesken kaiken töihin tai tulee kotiin. Tänään hän olisi halunnut tulla kotiin, koska koululla tarjoillaan tomaattikeittoa. Yhtenä ruokana siis toki, ei se nyt ainut vaihtoehto olisi ollut. "Mä haluun kotiin, koska täällä on tomaattikeittoa". Voi jumalauta. Juuri vartti aiemmin hän oli mesessä kertonut, että hänen pitää tehdä harjoitustyö. Harjoitustyön tekee mielellään kotona, kun on koululla tomaattikeittoa. Voi vittu ja anteeksi, mutta mä en ymmärrä miksi ei voi tarttua soppakauhaan kiltisti, valita kolmesta muusta vaihtoehdosta, syödä ja mennä tekemään sen harjoituksen. Tai kestää kuten aikuinen, tehdä harjoituksen ja tulla sitten kotiin syömään. Saatoin ehkä kiehahtaa puhelimessa melko lailla. Vastasin että en aio sanoa asiaan yhtään mitään enää, hän saa itse tehdä päätöksensä.

Tästä asiastahan on toki keskusteltu aiemminkin. Mä en keskustelisi, ellen tietäisi miehellä kolkuttavan aikarajan oveen ensi lukuvuoden aikana. Jos papereita ei tule, edessä on uusi opintorupeama tai töitä jostain jollakin palkalla. Kumpi on sitten parempi, en osaa sanoa. Oma kouluni on kesken, minulta tosin puuttuu 15 opintopistettä, ei 100 niin kuin mieheltäni. Mulla menee hermot. Mä haluaisin huutaa pää punaisena kuinka vituttaa katsoa ettei mies saa sen vertaa aikaiseksi että kävisi koulun. Mutta se ei hyödytä. Mikä minua siinä vituttaa? Se, että pelkään niin maan perkeleesti yksin jäämistä, kun aikaa ei olekaan perheelle enää. Pitäisi opiskella, jotta saisi paremman tulevaisuuden. Pitäisi tienata rahaa, jotta voisi elää perheen kanssa. Mutta entäs se meidän aika, Papusen, miehen ja minun? Jos painaa 40 tuntia viikossa jo koulua, päälle yrittää työt, tiedän miten siinä tulee käymään. Jostakin repeää. Ei ole joko aikaa työlle, perheelle tai koululle.

Minä vaadin ihan varmasti liikaa, mä tiedän sen. Mulla on sairaan huono omatunto siitä, että patistan miestäni eteenpäin nyt vielä, kun vauva on vielä hautumassa. Voisi sitten ottaa löysemmin, jos tekisi nyt kovasti töitä. Mulla on huono omatunto siitä, että nalkutan ja holhoan. En haluaisi. Mutta mun pää, mun itsekäs tyhmä, tyhmä pää ja suu ei vaan pysty olemaan hiljaa. Oon hermoheikko, stressikimppu, pelkään ja ahdistun siitä, kun katson tyyppiä joka pistää lahjansa hukkaan kun pystyy vaan olemaan asenteella "elämä vie". Mä en kestä. En, en, en. Mä olen suunnitelmallinen, tavoitteita asettava. Miten helvetissä mä pystyn ymmärtää ihmistä, joka luulee maailman menevän eteenpäin omalla painollaan ja panos sille elämälle on että katsotaan mitä tuleman pitää. Mä tiedän että mun pitäis ymmärtää ja itsekin muuttua. Eihän me voida meidän elämää Papusen kans tietää. Ei voida tehdä suunnitelmia. Mutta voisko ees jotain tavoitteita olla, jotain mitä kohti pyrkiä? En kestä en tiiä vastauksia.

Mä oon niin raivoissani että voisin heittää tavaraa seinään. Mietin koko ajan mitä sanoa miehelle. Riidellä rakentavasti. Mutta haluaisin huutaa kurkku suorana, että kattoisi vähän mitä meidän elämä tulee olemaan. Huolehtisi. Kyllä se huolehtiikin. Pelkään oman perseeni puolesta, olen itsekäs enkä kykene ymmärtämään hänen maailmaansa nyt yhtään. Mä en halua vaipparalliin yksin, mä en halua että mulla ei ois aikaa yhtään helliin hetkiin.

Mä haluan että mies valmistuu, saa ammatin ja kaikki on hyvin. Mitä merkitystä silläkin oikeasti olisi? No, se olisi vain mukava kannustaa toinen siihen maaliin. Mutta kun ei ole tavoitteita kuulema, ei tiedä mitä elämältä haluaa. Jos opiskeleekin väärää alaa. Mä haluan vaan mun miehen ja vauvalle isin. Suljenko mä suuni ja annan toisen tehdä omat ratkaisunsa? Vai sanonko mitä pelkään, tuleeko siitä lisää paineita? Vai kuuntelisin miestä ja sitten yhdessä yritettäisiin. Mä en ees tiiä mikä mun hätä oikeesti on, kait se on se, että onhan meille vielä aikaa. Ettei tulis sellasta "mitä mää sanoin"-tilannetta eteen.