Kun sitä raivoissaan pistää jotain paperille ja sit alkaa lukea sitä uudestaan, niin herää aina lisää ajatuksia. Erilaisia, kehittäviä, rakentavia. Tulee tietenkin kauhea katumus ensin siitä, että ajattelee jotenkin. Ajattelen väärin, julmasti ja itsekkäästi. Tahtoisin ajatella toisin. Riidellessä ei varmaan jää sijaa tuolle toisin ajattelulle, sanoo nopeasti vaan kaiken pahan ulos suustaan ja sitten jälkeen päin yrittää paikata kun on jo satuttanut todella pahasti toista. Onneksi istun yksin kotona, onneksi ajattelen. Tai no kenen onni se sitten on, en minä tiedä.

Mietin vain, että mitä minä mieheltäni oikein haluan, mitä ihmiset haluaa parisuhteelta. Vaadinko minä tosissaan muuten nyt liikaa, kun käsken käydä koulua? Vaikuttaisiko se mieheeni ihmisenä mitenkään, onko hänellä koulupaperit vai ei? Rakastaisinko enemmän vai vähemmän? No ei. Miksi rakastan häntä? Koska hän saa minut nauramaan, tuntemaan itseni naiseksi, on ystäväni ja paras neuvonantajani. Haluan olla sitä hänelle yhtälailla. Onko se jotenkin sivutuote sitten, että kannustaisi toista eteenpäin? Tuntee hirveää hätää siitä, että entä jos kaikki menee pieleen, ei onnistu eikä edetä mihinkään. Jos nyt koulu jäisi kesken, töitä tekisi paskalla palkalla, niin rakastaisinko vähemmän? No en taatusti. Rakastaisin yhtä paljon kuin aina ennenkin, teki hän mitä hyvänsä. Vielä enemmän.

Miten sitä haluaakaan sokeana vaatia toiselta niin paljon? Rakasta minua, rakasta lastasi, käy töissä ja koulussa. Ole hyvä kaikessa ja menesty. Sitä toivoo toiselle kaikkea tuota, mutta entä jos hän ei tosiaan toivokaan samoja asioita. Minulle kait tärkeintä olisi, että meillä on yhteistä aikaa, voimme rakastaa toisiamme edelleenkin riippumatta siitä, mihin suuntaan me kuljetaan. Ei minulle merkitse se valmistuuko hän, yhtään mitään. Tai tietenkin se olisi hienoa, mutta ei se meidän suhteeseen vaikuttaisi. Haluaisin olla hänen kanssaan ihan juuri niin paljon kuin aina ennenkin, sama missä hän töitä tekisi.

Mitä minä nyt voisin sanoa toiselle? Minua kaduttaa, että löin luurin silloin korvaan, kun sanoin että hän saa itse päättää. Soitanko ja pyydänkö kotiin? En tykkää kiemurrella, pyydän kyllä anteeksi kun hän tulee kotiin. Tulisi vain pian, on niin inhottava jo olla. Miksi minä en vain kykene aina ymmärtämään, ajattelemaan samoin kuin hän? Lupasin rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, lupasin hoitaa rakkautta ja vaalia sitä kaikin tavoin. Ja nyt on olo, että voisin mennä jonnekin missä hoidetaan pirttihirmuista ymmärtäväisiä vaimoja. Sellaisia kilttejä, jotka ymmärtävät toista saman tien.

Mutta ehkä se siinä on, ihmissuhteiden suola. Erilaisuudessa. Säilyy mielenkiinto ja kyky ajatella toisin. Jos toinen olisi kuin koira, mitä hyötyä hänestä olisi. Omaa kopiota kumppanikseen kukaan tuskin haluaa, ketä sekin nyt sitten palvelisi? Narsisteja?

Papusen isi on maailman paras mies. Mä rakastuin häneen juuri sen takia, että hän on arvoituksellinen, haasteellinen ja tasapainottava. Tasapainottaa minua impulsiivista hermoheikkoa, joka tahtoo aina nähdä ensin minne hypätään. Näyttää minulle että elämää voi elää ilman jatkuvaa suunnittelua, salaperäisyydestäkin voi puhjeta vaikka mitä ihanaa ja elämä on aina arvoitus. Hänen arvosanoillaan, menestyksellään ja työhistoriallaan ei ole mitään merkitystä siihen että rakastuin häneen. Olen niin pahoillani siitä, että annan sen vaikuttaa elämäämme, verhoan omat pelkoni siihen. Ei raha tee onnelliseksi. Ei koulumenestys eikä mikään maallinen. Se on meidän välinen juttu. Vaikka tekisi kuinka vaikeaa, kipeää ja oltaisiin hukassa, meillä olisi toisemme. Aina.