Täälläpä sitä vain ollaan ja oikein hyvin voidaan. Neuvolassakin tuli taas käännyttyä, tällä kertaa puntarilla piti käydä kahteen otteeseen, jotta uskottiin terveydenhoitajan kanssa lukemaa. Paino oli pudonnut viime perjantaista 2,4 kiloa. Viime viikolla mua turvotti ihan kamalasti ja torstainahan me tosiaan herkuteltiin pikkujouluherkuilla oikein antaumuksella, joten se sitten kans näkyi seuraavana päivänä puntarilla. Rautaahan mä olen napsinut nyt toista kuukautta lisänä, muuten ne on kuulunut vitamiinien mukana tulevaan rauta-annostukseen ja lihan kanssa en tosiaa ole säästellyt, sitä on pitänyt saada ja paljon. Alkuraskaudesta puoleen väliin himoitsin täyslihapihvejä ja kulutinkin aika paljon rahaa kesäaikana ravintoloihin ja pihviannoksiin. Nyt ruokavalio on keventynyt, paljon kanaa, kasviksia ja hedelmiä. Niin ja marjoja pakastimen kätköistä. Terveydenhoitaja kyseli liikunnastani, että kuinka liikun. No, makkari-keittiö väliä päivät pitkät. Ei yksin haluta lähteä taiteilemaan tuonne jäätikölle ja omaa laiskuuttanikin se, että jään kotiin mieluusti.

Mies saisi töistään jäädä kotiin milloin vaan ja tässä mä jo viikon verran olen, koiranpentukatseilla ensin aloittanut, pyytänyt miestä jäämään kotiin. Viimeksi tänään. Yksin odottelu on aika hirveää ja kodin seiniä kuukausitolkulla katselleena alkaa tuntua siltä että tilavuus pienenee, minä suurenen ja voi perse kun ahistaa. Mutta mies ei vaan jää kotiin. Joka päivä se lähtee töihin, se ei kestä olla kotona. Se odottaa joka supistuksella lähtöä, se pelkää jokaista älähdystäni ja kulkee varpaisillaan lähtöä odottaen. Töissä se saa muuta ajateltavaa ja on kuitenkin puhelimen päässä. En halua ruinata ja vaatimalla vaatia. Mutta oon pyytäny joka päivä. Pyytäny kertomaan että miten se on suunnitellu työnsä. Tukkii suunsa ja joka päivä lähtee kuitenkin töihin.

Mulla itellä on kurkku kipeenä tällä hetkellä ja ilmeisesti joku flunssapöpö on minuun iskeny. Iltaisin oon sipannu sänkyyn parhaimmillaan yhdeksän jälkeen ja nukun kellon ympäri. Miestä saa tietokoneen äärestä hätyyttää nukkumaan vessareissulla.

Varmaan jotain lopun ajan ahdistusta tämä nyt. Koko homma tuntuu ihan siltä, että voi perkele kun tähän piti alkaa, miksi tuo mies ei tajua mitään ja miksi mun kroppa tuntuu leviävän ihan totaalisesti tähän paikkaan. Välillä oon valmis synnyttämään tältä paikalta, välillä voisin pyytää jotain kehittämään jotain teleportaatiota, että toi Papunen vaan teleportataan meille, mä mitään synnyttämään ala.

Ensi viikolle on varattu neuvola perjantaiksi, lasketunpäivän aatolle. Myös joulun jälkeenki on varattu jo aikaa, jolloin pitäis alkaa miettiä yliaikaiskontrollia. Terkka toivoi kyllä että jos ens viikolla vielä tavataan, niin jospa se vauva tahtois tulla ennen sitä välipäivien kontrollikäyntiä. En tiiä. Pyhpah koko hommalle sanon minä.