Lapsen saamisen hyvä puoli on siinä, että oman ajan koittaessa on aikaa miettiä omaa elämää. Muistella menneitä, hykerrellä ja kauhistella sitä, kuinka aika on mennyt nopeasti ja mitä niihin vuosiin sitten mahtuikaan. Tarkoitukseni oli pötkähtää sohvalle ja ottaa pienet nokoset, kun unen ja valveen rajamailla yhtäkkiä muistojeni syövereistä nousi kuva, jossa nuorisodiscossa istuin vaaleansinisissä leviksissä ja turkoosissa villaneuleessa erään pojan sylissä ja pussailin niin vietävästi. Jos oikein muistan, taisin tavata tuon pojan ensimmäistä kertaa edes koko iltana, hänen isoveljensä esitteli meidät toisilleen. Ja siitäkös isoveljen riemu repesi, kun löysi meidät pussailemasta discon pimeästä nurkasta. Ah, sitä onnea ja autuutta taisi kestää 3 viikkoa, mikä tuntui silloin hurjan pitkältä ajalta. Juttu kaatui siihen, että kundi asui parinsadan kilsan päässä, enkä tietenkään kestänyt kaukosuhteen vaativuutta.

Muistelin yläasteaikaisia ystäviäni. Yllättäen kaikki muistot liittyvät jotenkin alkoholin kanssa toilailuun, koulufiiliksiin tai ihastusten jakamisiin ystävien kanssa. Kuinka tanssin kännipäissään tangoa parhaan ystäväni kanssa naapurikaupungin suihkulähteessä tai kolusin saman kaupungin linnan rauniolla kaljapullo kädessä samaisen ystäväni kanssa, tarkoituksena saada loistavia valokuvia tietenkin. Aloin kuumeisesti miettimään että missähän se valokuva-albumi nyt on, jossa ne kuvat on. Olisi hauskaa lähettää ne kyseisille ystäville ja kysyä että vieläkö muistavat ne hetket. Muistan kotibileet kaverin luona, jossa kaverin vanhempien viinakätköstä tehtiin sellaiset cocktailit että oksat pois. Oli minttuviinaa, bacardia ja jotain karmeaa likööriä ja sitä mehun kanssa. Loppuillasta sammuttiin kaikki.

Muistan yhden pojan, jota pussasin samalla kun ajoin polkupyörällä. Itseasiassa häneen tutustuin samana iltana, kun ekaa kertaa maistoin yleensä alkoholia. Kiitos vaan Piulle, jos käyt vielä täällä lukemassa kuulumisia. Minä muistan kaikkien ihmisten nimet siltä illalta, kun olin mukana n. 3 vuotta vanhempien bileissä. Join lonkeronpohjia ja hunajarommia ja olin tietenkin tillintallin. Itse 13 vuotias ja muut jo lukioon lähteviä. Ne isommat tytöt oli niin jotenkin aikuisia :D Ja tuo aikahan oli kirottua pikkureppujen aikaa, muistatteko? Ne pienet rumat reput, joissa pitkät hihnat ja siihen mokomaan kapistukseen ei sopinut juuri kuin ehkä lompakko ja yksi kaljapullo. No, yhdellä noista isoista tytöistä oli sellainen pikkureppu jonka sisällä oli lapin kulta-pullo lapasessa että pullo ei kilise. Ja Piu urhoollisesti otti tuon pikkurepun tältä tytöltä, koska tyttö pelkästi kiinnijäämistä poliiseille.... :D Samana päivänä kaupungissa porukka loikkasi ben-ji hyppyjä. Olin jo aiemmin kaupungin uimarannalla katsellut yhtä kollia jonka kanssa sitten samana iltana tuli käveltyä käsikädessä ja aloitettua se "seurustelu". Sitäkin onnea kesti kolme viikkoa. Samana iltana myös tuon aiemman discopussailun pojan isovelikin oli messissä, muistan kun Piu kääri sätkää hänelle ja nuoleskeli koko rizlan niin märäksi ettei sitä edes saanut syttymään. Liekö kukaan känniltään asiaa huomannut...

Mietin vain, että mistähän sitä järjesti aina ne juomat? Kuka ne haki? En siis kuolemaksenikaan muista! Mutta muistan miltä tuntui halata ystäviä, kun pää oli ihan hattarainen, muistan miltä tuntui koluta samaan vessakoppiin kavereiden kanssa ja liimailla kasvoihin kimaltavia tarroja. Muistan että oli ihan tosi tosi helppoa tarttua kenen tahansa pojan käteen ja päätyä hänen kanssaan juttelemaan, mutta useimmiten myös pussailemaan jonnekin. Ja hetken kuluttua kyseinen tyyppi oli jo unohdettu, hyvä jos siinä vaiheessa muisti edes missä asui..., mutta matka jatkui.

Ei sitä osannut ajatella, että 10 vuoden kuluttua tästä kihertävästä lämmöntunteesta ja karmaisevista krapuloista, kiinnijäämisen pelosta, on kokenut jo aikalailla kaiken. On rakastunut, ihastunut, pettänyt, tullut petetyksi, jättänyt, tullut jätetyksi, matkustanut, mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Ja kuinka sitä nyt sitten muistelee kaikkia ystäviä, rakkauksia ja ihastumisia tippa linssissä. Musiikin kuunteleminen tuo mieleen heti hassut muistot, saa hykertelemään peiton alla. Olemaan onnellinen siitä että aika on kulunut ja että tulin tähän pisteeseen.

Jokseenkin on sitten surullista, että elämäni on tässä ja nyt. Lapseni ja perheeni on minulle kaikki kaikessa. Tärkein puheenaiheeni on aina lapseni, hänen tekemisensä ja kehityksensä. Ne entisajan ystävät, ystävät ennen raskautta ja joilla ei ole perhettä, jotenkin koen ettei minulla yhtäkkiä olekaan kenellekään enää mitään sanottavaa. Pelkään ettei heitä kiinnosta se miten lapseni kehittyy ja olen surullinen ettei minulla ole heille ehkä mitään kiinnostavaa kerrottavaa. Miten voisi selittää ihmisille, että ikävöin lastani jo hänen vaunupäikkäreiden aikana? Että odotan malttamattomana että pienokainen herää, että saan taas nuuhkia hänen tuoksua ja puhua hänelle ihan lööperiä. Minusta tuntuu että minun pitäisi olla enemmän. Ystävilleni ja perheelleni.

Teininä epäonnistuminen oli nöyryyttävää, mutta ihmissuhteiden kaatuminen oli ihan huihai-touhua. Ystävä uskoutui, mutta hänen tekemisistään oli pakko kertoa jollekin toiselle. Se tuntui kuuluvan asiaan. Luota minuun- kerron silti kaikille. Ihastumiset ja rakastumiset tapahtuivat hetkessä ja ne unohtuivat hetkessä. On ihanaa oikeastaan, että on oppinut jotain, eikä suin päin säntäile enää. En voisi kuvitellakaan lähteväni ulos ja tarrautuvani kaikkeen mikä liikkuu. Teininähän sillä ei ollut mitään merkitystä vaikka olikin varattu... Avioliitto on minulle erittäin pyhä asia ja lapsen saaminen on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Muistelen toki lämmöllä sitä, että tulihan sitä toilailtua, kiitos että oli mahdollisuus kasvaa aikuiseksi. Ainakin jossakin määrin. Jännä kuitenkin, että en osaa enää puhua oikein ystävilleni. Jos ei ole tullut toilailtua, tunnun tylsältä. Jos en käy missään, niin mistä minä muka kertoisin? Ja kateus pienesti nostaa päätään, kun joku on jossain käynyt tanssimassa, ollut katsomassa uusinta leffaa, pussaillut, kosinut tms. No joo, pussailenhan minäkin ja voisin mennä jos vain pyytäisin lapsenvahtia että miehen kanssa mentäisiin. Mutta minun pieni lussuposkinen marsumies, miten minä muka raaskisin hänet jättää?!?

Jep, tässäkään ei ollut päätä eikä häntää. Kaikki kääntyy aina siihen että nooh, mullon lapsi, se on ihana! Hih.