Oolraiti ten, täällä ollaan noustu tai no nostettu nenukki itsesyytöksien syvästä suosta, avauduttu tänne ja saatu ihania kannustavia kommentteja niin blogissa kuin tosielämässäkin. Laskeskelin tuossa nimittäin että jos tuntimääräksi laitetaan oma/yhteinen aika miehen kanssa, noin 90 päivän aikana sitä on kertynt n. 24 tuntia. Tuo aika siis ilman poikaa, se sisältää kampaajakäynnin, kosmetologihoidot, kuntosalilla käynnit, ilta ukon kanssa ulkona ja pari kävelylenkkiä. Eli eipä nyt kovin hirveästi. Ja juuri samaa minäkin mietin, mitä kommenttilootaani nakattiin, että teeppä niin tai näin, koskaan se ei ole muiden mielestä hyvin. Ihmisluonto on tarkoitettu siihen että arvostella pitää, jos ei päin pläsiä niin sitten selän takana. Ja aivan varmasti olen syyllistynyt tähän itsekin. Nämähän on näitä aiheita joista ei kenellekään saisi puhua, että tarvitsen omaa aikaa ja rauhaa, jotain ihan muuta että kestäisin elämää kotona. Kestäminen on taas kyllä ihan hirveä sana, kun ei se oikeasti vaadi sitä. Ööh, jaksaisin, pystyisin, olisin kykenevä ja aktiviteetteja luova. Näin ehkä ilmaisisin asian. Sillä oikeasti, kun herää yössä kolme-neljä kertaa imettämään lasta, yhtenäistä unipätkää tulee 2 tuntia, unta kokonaisuudessaan 6 tuntia, niin tarvitsee jonkun henkirei'än. Kuka tahansa hajoaisi, jos ei saisi tekemistä, piristystä ja aktiviteettia, jos univajeessa pällistelisi vain kotonaan.

Mun lähipiiriin ei kuulu alkoholisteja, mun ukki oli, mutta on nyt ollut haudanlevossa ja muutaman vuoden. Tuomitseva asenne drinkittelyä kohtaan on hassu, kaikki kait sitä tekee välillä. Mutta enää ei saisi, pitäis olla absolutisti koska olen siunattu lapsella. Mä en todellakaan kieli pitkällä himoitse lasia huurteista, silloin tällöin tekee terää juoda punaviiniä miehen kanssa kynttilän valossa, antaa sen lämmittää kehoa ja mieltä ja loput sitten voi arvatakkin. Rentouttaa, poistaa estoja ja saa ainakin minut tuntemaan itseni naiseksi. Ja nyt joku tietenkin ajattelee, että etkös tunne ittees naiseksi ilman viinaa... Tähänpä en lähde sanomaan mitään, arvaattekin jo mun kannan... Höpöt sille.

Noniin, flunssa alkaa täällä siis olla nyt takana päin, henki kulkee taas nenunkin kautta. Tuntuu että olin persuuksiin asti tukkoinen tuossa reilun viikon ja kuntosaleilu jäi vähälle. Kävin siellä kahdesti viikon sisään. Body pumppia on tullu testattua nyt kahdesti, siellä käyn torstaisin. Salillakin oon käynyt nyt pari kertaa. Liikuntapäivät on mulla tiistai, torstai ja lauantai tai sunnuntai. Tuo sen vuoksi että mies on joka toinen lauantai vapaalla, nii silloin meen taas pumppiin. Eli joka toinen viikko käyn kahdesti pumpissa, kerran salilla ja joka toinen taas toisin päin. Hyötyliikuntana nyt on vaunulenkkejä tullut tehtyä myös pari kertaa viikossa, aika lyhyitä tosin, n. 30 minsaa. Poitsu herää vaunuissa tosi helposti nykyään, selkeesti sen unisyklin päätteissä puolen tunnin välein. Sisätiloihin meno herättää heti pienen, joten mun shoppailureissut taitaa nyt olla vähäksi aikaa jäissä. Nooh, myös rahatilanteen kannalta.

Ja koska mä rupesin miettii tätä imetyshommaa, että sen vuoksikin pitää syödä ja terveellisesti, kulutus kun on huomattavaa... Jos tällainen keskipitkä-lyhyt (165 cm uljasta naisvartaloa :D) nainen, normaalipainoinen kuluttaa n. 1500 kcal jo ihan hengittämiseen/elämiseen/nukkumiseen, imetys vie 500 kcal päivässä villien huhujen mukaan (jos jollakin on todistusaineistoa, kertokoot heti :D) ja kuntosalikäynnit vie 200-400 kcal syketason noston mukaan, pumpit 500 kcal, koska siellä syke on ylhäällä lähes joka sarjassa. Niin tekehään se ihan hurjan määrän kulutusta jo ihan noin vain. Syöminen on ollut mulla retuperällä, sekä myös nesteen juonti. Aamut alkaa puolella pannulla kahvia, syöminen ajoittuu Jontun päikkäreiden aikaan ja ilta-aikaan ku mies saapuu töistä. Eli olen syönyt huonosti. Nyt oon tehny hiukan ruokaremppaa, säännöllistäny ruokailurytmiä ja oikeastaan jopa lisännyt sitä :D

Aamut on alkanu nyt puurolla, sitä reilusti ja päälle jäisiä mustikoita. Yleensä tulee juotua myös rasvatonta maitoa ja syötyä ruisleipää/paahtista mitä nyt sattuu löytymään. Päälle tulee kevytmargariinia ja kinkkua. Ohuen ohuita siivuja, mä oon niihin tykästyny, jotenki ne normaalit kinkkusiivut tuntuu paksuilta ja kuvottavilta rustopaloineen... Yök. Aamupala tulee syötyä noin klo 8 aikaan. Sen jälkeen kahvittelen aika reilusti, iso kupillinen kippautuu kitusiin. Pojan kanssa tulee touhuttua aamupäivä, hän ottaa pieniä nokosia, joiden aikana olen alkanut syömään välipalan. Tänään se oli profeel jugurtti ja raejuustoa. Niin ja kahvia taas kerran... Raskausajan närästyksestä kun pääsi eroon, nii kahvista on tullut ystäväni... En selviäis ilman. Lisäksi oon alkanut syömään kaksi lämmintä ruokaa päivässä ja välipalan vielä näiden välissä, sekä illalla vielä iltapalan.

Eli ruokarytmi on tämmönen: aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Eikös se oikeastiki pitäis mennä just noin?? :D Mutta joo, eipä ole mennyt. Ja ruokamäärät ovat todellakin kohtuullistuneet, kun syö usein, parin tunnin välein siis. Ei mene enää kerralla kolmea lautasellista keittoa ilta-aikaan, kun on niin nälkä että vapisen ihan ja näkee tähtiä. Puuro vie nälän aamusta pitkäksi aikaa, välipalat on yleensä jugurtti ja hedelmiä, ruoka-aikaan yksi keskikokoinen annos riittää leivän ja maitolasin kera. Eilen iltapalana oli vaan jugurtti, kun normaalisti puoli jääkaappia tuntuu katoavan kitusiin sen jälkeen kun poitsu on mennyt yöunilleen.

Puntarin voisin heittää mäkeen, sillä aamu- ja iltapainon väliä puntari näyttää kolme kiloa. Aamulla siis on puntarin mukaan lähtöpainoon enää kilo, illalla taas se kolme kiloa :D Joten hui hai sille. Laihduttaa en aio, syön kyllä hyvällä omalla tunnolla... Eilenkin mm. miljoona keksiä ja sairaanhyvää pullaa :DD Multa vaan ei voi toistaiseksi kieltää herkkuja, sit varmaan tuleekin vaikeus kun lapsikin alkaa ymmärtää ja haluta kaikkea... Sit pitää alkaa piilosyöpöksi :D Kolmet vanhat farkut menee jalkaan, ne siis ajalta ennen raskautta. Mutta kolmet ajalta "olin oikeestikki sikaluikku, vaikka luulin muuta" odottavat vielä vaatehuoneessa. Senpä opin että pitäis olla tyytyväinen vartaloonsa aina, se muuttuu vauvan myötä ja haikailee takaisin entisiä mittoja, joihin aikanaan ei ollut tyytyväinen lainkaan. Ihmisluonto, mikää ei ole hyvästä.

Näinpä täällä. Henkistä puolta rempataan perheen kesken puuhastelulla, miehen kanssa kuhertelulla ja hyvillä mielin ystävien tapailulla. Niin lapsen kanssa kuin ilmankin lasta. Lapsi on kaikki kaikessa meillä, enkä hetkeäkään vaihtaisi pois. Rakastan kuolaisten poskien pussailua, untuvahiusten kutittelua sieraimissani, vauvan pään tuoksua, joka aamuista kiljahtelua joka alkaa ennen kukonlaulua ja loppuu sulattavaan hymyyn kun pöllähtäneet vanhukset kurkkivat pinnasängyn laidan yli. Rakastan imetyshetkiä, silkkiposken silitystä samalla. Vaikka kirosin moisen tapahtuman alimpaan helvettiin kipujen vuoksi, nekin katosivat ajan myötä ja nyt en voisi kuvitellakaan hetkeen lopettavani imetystä. Ainutlaatuista, ainutkertaista, ihanaa läheisyyttä. Rakastan ylpeydentunnetta kun pikkumies saa ympärilleen massaa, rimppakintut muuttuvat pulskiksi, rakastan uimataitoista poikaani vauvauinnissa ja kotiammeessa räpeltäessä. Rakastan häntä kun hän kiljuu hätäänsä punaisena ja raapii raivoissaan, olet kaikkeni ja haluan auttaa sinua. Mutta välillä haluan pois, mutta se ei vähennä rakkauttani minnekään, se vain kasvattaa sitä :)