Kotikolosemme on virallinen basillien ja mokomien itiöiden pesäpaikka. Pikku-ukkomme naamataulussa roikkuu kuolajojojen lisäksi räkävietereitä ja on se vaan niin riivatun vastenmielistä hommaa pikkumiehen mielestä pyyhkiä sitä nassua. Samaten suolatippojen laittaminen nenärööriin, karjua pitää niin kauan, että hoksataan että aijaha, se nenä on taas auki. Ja sitten leviää naamalle autuaallinen hymy ja nukkuminenkin on helpompaa. Tuon pikkupiraijan suuhun katsominenkin on eräänlainen urheilusuoritus, ellei halua omista sormista hakkelusta. Kaksi sahalaitaista alahammasta ja väliin luikerteleva kieli on tehnyt homman välillä mahdottomaksi, mutta... Nyt sain ehkä osviittaa siitä, mitä suussa on meneillään. Alahampaiden tulosta kieli aikanaan hampaan kohdilla viirut ja nyt samanlaiset viirut ovat ilmestyneet kulmahampaiden kohdalle alas ja yläikeneen vasemman ylähampaan viereisen hampaan kohdalle. Luulin, että hampaat puskevat läpi loogisessa järjestyksessä keskeltä taakse ja vastakappaleet aina vuorotellen. Nooh, hälläkö väliä. Koko yläkalusto on kyllä niin pinnassa, että ikenet paistavat valkoisena ja kovana. Alahampaitakin kyllä mies teki kuukauden verran siitä, kun nuo viirut ilmestyivät ikeniin. Huoh ja uh. Tuon räkätaudin kanssa yöt ovat jo aika painajaista. Huono omatunto tuli siitä, että olemme lastamme lääkinneet supoilla tovin jo illoin. Mutta kun lopulta suussa näkyy että hampaita puskee läpi kerrallaan ainakin se kolme, niin en tuntenutkaan enää huonoa omaa tuntoa. Kipeä on, aivan varmasti. Eilen nousi vielä lämpökin tuon liman lisäksi, vaikka suppoakin oltiin jo aamusta laitettu oloa helpottamaan. Nestettä menee paljon ja poika syökin ihan loistavasti edelleen, joten en hätäile. Korvia ei arista, olen niitä painellut varovasti aina josko sukurasitteenaki oleva korvakierre paholainen tulisi... Pysyisikin poissa.

Omaan napaan kuuluu hyvää :) Paino on alkanut pudota, pudonnut sitten edellisen postauksen jälkeen 2,5 kiloa. Vyötäröltä navan kohdalta on kadonnut 5 senttiä ja kylkiluiden kohdalta eli uumalta 4 senttiä. Ja syön siis ruokani voissa paistettuna ja kermalla höystettynä, kasvisten kera. Perunaa, riisiä tai pastaa en ole muutamaan viikkoon syönyt, leipää silloin tällöin menee pala. Kuntosalille tulee ensi kuussa rasvaprosentin mittauslaite, pitänee katsoa ja kärsiä seuraukset. Vähähiilariseen dieettiin olen alkanut vähitellen ja tutustunut alan kirjallisuuteen ja kokenut sellaisia valaistumisia että oksat pois! Olen oppinut paljon ravitsemuksesta, ihmiskehosta ja vaikka mistä. Sen siitä saa, kun yläasteen ja lukion bilsan tunneilla tuli piirreltyä vihkoon ristinollaa, sydämiä ja silloisia poikaystävien nimiäkin. Olisin seurannut enemmän, enkä lähetellyt juorulappusia, tietäisin ehkä enemmän siitä, miten ravinto ihmiseen vaikuttaa ja milloin.

Työrintamalta sitten seuraavaa. Olen ollut taas yhdessä haastattelussa vaikka minulle jo kassan töitä aukeaisikin. Maanantaina seuraa jatkohaastis ja torstaina on yhteen toiseen paikkaan taas haastattelu. Kurjaa on ollut huomata, että työnantajat suhtautuvat erittäin ynseästi siihen että olen äitiyslomalla oleva työnhakija, järkyttyvät sitä että olen motivoitunut ja halukas töihin. Kummallista, sillä jokainen haastattelija on ollut perheellinen nainen. Nyky-yhteiskunnassa on aika jännä huomata, että naiset kauhistelevat kotiäidin kakkavaippojen keskeltä noussutta motivaatiota, halua luoda uraa ja omaa. Ei, se ei vähennä rakkauttani lapseen, hän on kaikkeni. Mutta voi herrajumala ja anteeksi jo etukäteen kun sanon näin: mulla vaan leviää välillä pää. Istun lattialla märsäämässä sohvan vieressä, kelaan että missä kaikki ovat, missä minä olen. Ja kun tarmoa puhkuen menen työhaastatteluun ja sanon että olen valloittava persoona ja erittäin motivoitunut töihin, henkistä terapiaa saisin, niin työnantaja katsoo kuin alennuskorin balkanpötköä: "jahans, sulla on siis lapsi...." Voi vittu. On se, se on, ihana, kuolaava, mahtava, synnytin ja tulin äidiksi, elämäni suurin asia, siirrytäänpä siihen työasiaan. Mutta se katse tiukkenee, tutkitaan balkanpötkön rustotkin: "mites sä järjestät hoitoasiat"... Kräääääääh! Ilmoitan lapseni hoitoon, jonka kaupunki järjestää kahden viikon kuluttua hoidon tarpeen ilmenemisestä. Ja tässä vaiheessa nähdään jo, että balkanpötkö hyljätään sinne koriin ja otetaankin sitten jotain saamarin saunapalvattua pippurihärkää: "mjoo, tuleeks sulle huono omatunto siitä, että jättäisit lapsen hoitoon?" Joo kiitti ja hei. Sitten mä laahustan kainalot hiestä märkänä, kaulakin punaisena helottaen haastattelusta todistuskansio kainalossa kotiin/minne milloinkin kenen huomaan lapseni järjestin ko. masennusta aiheuttavan tilaisuuden ajaksi, katson lastani ja sanon: noh, ehkä ens kerralla sitten. Tai jos ei silloin, ni musta tulee sittenkin se kotiäiti.

Eipä sillä, kotiäitiys on uskomaton asia. Kunnioitus omalle äidilleni ja kaikille muillekin. Itse tiesin että mulle tulee hinku päästä töihin, johtuneeko kusesta päässä vai mistä, mutta aloillani oleminen on lähes mahdoton tehtävä.